— Hoo, vai sillä tavalla, vastasi ukko äreästi. — Vai pitäisi meidän jättää työmme kesken. Ei tule kuuloonkaan. Entä tämä? Katsokaahan tänne.
Hän käänsi selkäpuolensa Ramsayhin, joka nyt huomasi että ukon univormutakin toinen lieve oli riekaleina ja toinen tipotiessään. Hänen seisoessaan tapansa mukaan hajasäärin ja huudellessaan kompasanoja puiden suojasta ammuskeleville miehilleen oli vihollisen kuula löytänyt tiensä hänen jalkainsa välitse saaden aikaan tämän harmillisen raivauksen.
— Tämä täytyy ensin kostaa, jatkoi everstiluutnantti. — Jos me väsymme kesken, niin silloin vasta saatte tulla tilallemme.
Hän painoi äkeästi lakin päähänsä ja työntyi metsään tien oikealle puolelle. Sieltä alkoi kuulua kiivaita komennushuutoja ja pitkin linjaa Savon jääkärit syöksyivät pistimet ojossa juoksujalkaa eteenpäin.
Ramsay palasi takaisin ja hänen mukanaan levisi pitkin marssikolonnaa juttu ukko Törnen takinliepeitä kohdanneesta onnettomuudesta ja kuinka se oli puolella lisännyt armeijan etenemisvauhtia. Hilpeän mielialan vallitessa, kokkapuheiden kaikuessa ja hien virtanaan valuessa marssittiin vinhaa vauhtia eteenpäin kuin olisi oltu matkalla elonkorjuutalkoihin.
Ammunta edessäpäin lakkasi, metsä harveni, kohottiin matalalle mäenharjanteelle ja äkkiä aukeni eteen Lapuan tasanko.
Tuo näkymä kertoi uuraasta, monien sukupolvien työstä kotoisella maaperällä. Lämmin, kotoinen ja supisuomalainen tuntu tulvahti tuosta laaksosta voimakkaasti niitä suomalaisia sotureita vastaan, jotka heinäkuun neljäntenätoista päivänä 1808 levittäytyivät Ritamäen harjanteella taistelurintamaan. Joka puolella näkyi tuleentuvia viljavainioita ja heinäviä niittyjä ja niiden keskellä luikerteli hopeanauhana Lapuanjoki. Pitkin sen rantoja seisoi tiheässä vauraita taloja, toiset ruskeiksi paahtunein honkahirsin, toiset punaiseksi maalattuina valkoisin ystävällisin ikkunalaudoin. Kaivonvintit ja tuulimyllyjen siivet kurkottivat autereista taivasta kohti. Kylän keskustassa, muutamain pihlajain siimeksessä seisoi punaiseksi maalattu kirkko ja sen lähellä, tien toisella puolen, pappila. Kaikki oli niin tuttua ja kotoista. Ja taulun taustana kohosi lakeuden vastakkaisella äärellä yksinäisyydessään jylhä Simsiön vuoren selänne, jonka tummat havumetsät puunsivat helteisen autereen verhosta.
Yksi ainoa tunne täytti suomalaisen sotajoukon tätä maisemaa katsellessaan: väkevä halu valloittaa miekka kädessä muukalaiselta tämä laakso, jonka heidän esi-isänsä olivat aikoinaan kuokka ja kirves aseenaan riistäneet metsältä. Tuo laakso toi heidän mieleensä vanhan, paljon kärsineen, lempeän äidin kasvot — äidin, joka sanattomin ilmein pyytää pojaltaan apua. Väkevät tunteet paisuttivat sotilaitten rintaa, silmät kostuivat ja känsäiset kourat puristivat lujasti musketinpiippuja. "Me tahdomme voittaa ja me voitamme." Upseerit lukivat tuon päätöksen sotilaittensa kasvoista ja sotilaat näkivät sen heijastuvan päällikköjensä ilmeistä. Koko armeija oli kuin yksi ainoa olento, jolla on yksi ainoa määrätty tahto: päästä mitä kiireimmin käsiksi noihin, joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta tähän maahan, mutta jotka siitä huolimatta olivat röyhkeästi miehittäneet tuon edessä olevan kylän, rakentaneet sinne varustuksiaan ja tallanneet sen viljelyksiä. Päästä käsiksi noihin kutsumattomiin ja ajaa heidät tämän maan ääriltä — se oli halu, joka ikään kuin poltti heidän suonissaan ja tuikehti tulena heidän silmistään. Lisäksi valtasi suomalaisen sotilaan tällä hetkellä, jolloin Suomen pääarmeija, puhtaasti suomalaisista miehistä koostunut, seisoi silmäkkäin venäläisten pääarmeijan kanssa, voimakas aavistus siitä, että se aika oli lähenemässä, jolloin Suomen mies vihdoinkin oli ottava isännänohjat omiin käsiinsä maassa, minkä kohtalon vallat olivat osoittaneet sille asuinsijaksi.
Sotajoukko ei tarvinnut kaunissanaisia kehotuspuheita, sen tunsi kenraali Adlercreutz omasta itsestään. Oli vain annettava toimintaohjeet ja tuo joukko syöksyisi kuin lumivyöry alas ja lakaisisi kaikki tieltään.
Sillä aikaa kun everstiluutnantti Charpentier ajatti tykkejänsä esiin ja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén apulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon lääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja prikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella vihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä pitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään suojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen puolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä vainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä kohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi venäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen tarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.