— Katohan ruojaa sitä ryssää, kun ei malttanna oottaa niin kauan, että olisi ehitty tuolle poikaviikarille nimi toimittaa.
— Mikäs tässä meille sitten neuvoksi tulee? päivitteli Maija vesissä silmin.
— Ka, mikähän teillä on hätänä täällä lämpöisessä pirtissä. Suuhun panemista on ja pesään panemista niinikään, lohdutteli Paavo.
— No niin, niin, kyllähän me, mutta entäs sinä poloinen, joka joudut sinne sodan pauhuun. Tokko elävin silmin enää nähtäneekään.
— Mikseipä vielä nähtäisi. Ole sinä vain huoleti, kyllä minä takaisin tulen, jahka vihollinen on sysätty rajan taakse.
Näin eukkoa lohdutellen Paavo ryhtyi verkalleen lähtöä hommaamaan, muutti päälleen kruunun tamineet, työnsi poveensa vankan käärön tupakanlehtiä ja puhdisti aseensa. Eukko haki kätköistään sukkia ja vanttuita sekä työnsi rensseliin eväiksi paksun limpun, voirasian ja aikamoisen lihankimpaleen.
— Kyllä kai siellä saa paastota jos palellakin, puheli hän sitä tehdessään, — ja hyvä jos sittenkään hengissä pääsee.
— Sehän kuuluu vähän niin kuin ammattiin, se paastoaminen ja paleleminen — ja hengestäänkin pääseminen, jos oikein lujille ottaa, arveli Paavo, — mutta mitäpä tässä nyt turhia edeltäpäin vesittelemään. Ties vielä, kuinka herroiksi siellä pidetään.
Seurasi sitten eronhetki. Ei siinä liikoja tunteiltu. Pistettiinhän kättä toisilleen ja sekin tapahtui hieman kuin varkain. Ovelle mennessään Paavo vielä toimitti:
— Katohan torpan perään ja… ja sitten kun minä palaan, lämmitetään sauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.