Hän oli jo lähellä kolmeakymmentä saadessaan edesmenneen Kranaatin paikan Savon jalkaväen Kuopion komppaniassa. Ylleen hän sai komean kruunun asun kaluunoineen, rensseleineen ja korkeine koppahattuineen sekä olalleen piilukkomusketin huikean pitkine pistimineen. Tätä juhlallista asua käytettiin kuitenkin vain kesäisissä harjoituksissa Kuopiossa. Väliajat, paitsi juhlapäivinä, hän oli (se on makaili) vanhaan kotikuosiin verhoutuneena. Kaikki sotamiehen ammattiin kuuluvat temput ja äksiisit hän oppi ilman pahempia hikoiluja, tarvitsematta juuri kertaakaan tehdä tuttavuutta vääpelin pampun kanssa, sillä päänupin puolesta hän oli joltinenkin. Olihan näet äitimuorikin aikoinaan ollut kyläkunnan parhaita lukuihmisiä: osasi katkismuksensa kannesta kanteen kuin vettä valaen.
Ampujana Paavo Rappi oli komppaniansa ensimmäinen. Lapinlahtelaiset levittivät sellaista juttua, että Rapin Paavo ampui kymmenen laukausta yhteen ja samaan kuulanreikään. Kuinka tuon asian laita sitten oikeastaan lie ollut, sillä jalkaväen suurireikäiset ja sileäpiippuiset musketit olivat kaikkea muuta kuin tarkkoja, mutta niin ainakin lapinlahtelaiset kehuivat iisalmelaisille ja maaninkalaisille, milloin he tunsivat tarvetta ylvästellä oman pitäjänsä etuisuuksilla naapurien edessä. Mutta saattoi puheessa olla perääkin, sillä kun näki, miten hätäilemättä Rapp asetti pyssynperän poskelleen, näpisti mällin liikkumattomaksi poskeen ja tähtäsi, uskoi mielellään, että se mies ei ammu harhaan, jos ase suunnilleenkaan on kutinsa pitävä.
Sotamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien mukana Rappi sai asuttavakseen asianomaisen sotilastorpan siihen liittyvine verosaatavineen. Siihen aikaan hän oli vielä naimaton mies, niin että emännyydestä sai äitimuori ruveta pitämään huolta. Mutta kun muori poikansa sotamiehyyden toisena vuotena äkkiarvaamatta jätti tämän maailman, täytyi Paavon ruveta oikein tosissaan emäntää katselemaan. Eikä siinä suurta vaivaa ollutkaan, sillä tulijoita olisi ollut vaikka joka sormelle ottaa. Ei siis muuta kuin valita mieleisin joukosta. Ja Paavo valitsikin Maijan, joka oli kaikin puolin yhtä puhdas rotuihminen kuin hän itsekin.
Kappaleen kolmatta vuotta he elelivät kaikessa rauhassa, Paavon marssiessa kesäisin äksiiseissä ja talvisin kuorsatessa uunin päällä. Heillä oli jo kävelemistä aloitteleva poika ja toinen pian tulossa. Se tulikin eräänä helmikuun aamuyönä, juuri kun Paavo tavallisella lempipaikallaan kuorsasi makeimmassa aamu-unessa. Kun Maija suurella vaivalla sai hänet hereille, hän kuuli ihmisalokkaan jo kitisevän vuoteella.
— Pojallako taas nakkasit? hän kysyi haukotellen ja päätään kynsien.
— Ka, eipä tässä nyt tyttöjä keskitalvella, vastasi Maija.
— Tuota, kävisinköhän naapurin Lienaa tiedustelemassa tänne, jos niin kuin lapsenämmää tarvitsisit? kysyi Paavo saatuaan tarpeekseen haukotella.
— Mitä tuhatta tässä lapsenämmillä tehdään, arveli eukko. — Äidillänikin oli puoliväliin toistakymmentä tenavaa eikä hän kertaakaan ollut tarvinnut apuihmistä. Melkein seisovilta jaloin kehui useimmat laittaneensa.
Paavo kohentautui uunilta alas ja ryhtyi auttelemaan eukkoa, jotta äsken tullut saatiin pestyksi ja kapaloihin ja jotta elukat siinä ohella tulivat ruokituiksi. Kun pienokainen oli sijoitettu pärekoppaan ottamaan ensimmäisiä uniaan, kuului nurkan takaa suksensuihketta ja kohta sen jälkeen astui huurupilven seuraamana sisälle mies, joka hyvät huomenet toivotettuaan muitta mutkitta ojensi Paavolle arpakapulan. Sota oli syttynyt ja jokaisen armeijaan kuuluvan oli hetkeäkään hukkaamatta riennettävä asianomaiseen kokoontumispaikkaan.
— Herra siunatkoon! kuului Maija-emännän huulilta hiljainen huudahdus, mutta Paavo käänteli ääneti mälliään ja kynsi korvallistaan, kunnes vasta viestintuojan hankkiutuessa jatkamaan matkaa lausahti: