Mutta muutama päivä tämän sananvaihdon jälkeen sai Rappi aiheen epäillä, että Mykkälän vaari ehkä sittenkin oli oikeassa. Hän sai näet tapella lämpimiinsä asti ja tehdä oikein kädestä pitäen vihollisen tuttavuutta.
Siinä maaliskuun puolivälissä oli prikaati saapunut Kuopioon, josta piti hiukan levähdettyä jatkettaman matkaa eteenpäin. Kolmisatamiehinen joukko, mihin Rappikin kuului, oli kenttävartiossa Jynkän kylän lähistössä muutama virsta Kuopiosta etelään. Yö oli vietetty nuotioilla ja kohta päivän valjettua hyökkäsi kenraali Tutshkov kahdentuhannen miehen kanssa tämän pienen joukon kimppuun, jota johtivat kapteenit Duncker ja Malm. Siitä kehittyi viitisen tuntia kestävä kuuma taistelu, ensimmäinen huomattavampi ottelu itäisellä sotanäyttämöllä. Kerta kerralta tuo pieni joukko löi vihollisen hyökkäykset takaisin.
— No tämähän jotakin on, lausui Rappi tyytyväisenä työntäen uutta panosta lämminneen muskettinsa piippuun. — Ei tässä ehdi kylmäkään tulla.
— Eikä muijaakaan ikävä, lisäsi vieruskumppani.
— No ei totisesti. Ja jos olisi heti siellä Mikkelissä päästy tällaiseen tosihommaan, niin minullakin kukaties olisi molemmat korvat jäljellä.
Kylmäverisesti nuo kaksi kookasta miestä, Duncker ja Malm, liikkuivat kuulasateessa sotilaittensa keskellä jaellen käskyjään kuuluvalla äänellä. Varsinkin Malmilla oli ehtymätön varasto meheviä sananlaskuja ja sutkauksia, joita hän välillä huuteli sotilailleen. Elostunut, hilpeä mieliala vallitsi riveissä ja katkeamattoman paukkeen keskellä kuultiin naurunpurkauksia. Kaikki kävi kuin talkoissa. Olivat ne miesten miehiä, nuo Duncker ja Malm, samoin kuin luutnantti Burmankin, pelottomia, kansanomaisia ja suomalaisia kiireestä kantapäähän. Hätäkös oli sellaisten miesten johdolla tapella vihollista vastaan.
Vihollisia oli seitsenkertainen ylivoima. Mikäpäs heidän oli silloin ryhtyä saartoliikkeisiin vaikka kahdeltakin suunnalta. Mutta kun edessä ja sivuilla oli avonainen jäätikkö ja aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti, huomattiin vihollisen aikeet ajoissa. Täytyi ryhtyä perääntymään Kuopion suunnalle. Mutta se kävi hätäilemättä ja järjestyksessä. Haavoittuneet korjattiin mukaan, ja aina tavan takaa pysähdyttiin raehaulipanoksilla ja muskettitulella häätämään kantapäillä tungeksivaa vihollista.
Oltiin jo virstan päässä alkuperäisistä asemista, kun Kuopiosta saapui prikaatinadjutantti, luutnantti Brusin. Dunckerin luo ratsastaen hän kysyi korskasti:
— Kuka on herra kapteenille antanut luvan jättää asemat?
Sitä nulkkia! Eikö hän nähnyt, miten täällä olivat asiat? Kummastuneena Duncker silmäili häntä kiireestä kantapäähän, viittasi sitten vihollisiin päin ja sanoi: