— Katohan pakanaa, kun pyyhkäisi jalat altani! hän virkkoi itsekseen.
Hän oli varma siitä, että kanuunankuula oli katkaissut hänen jalkansa polvia myöten. Siksi hän oli pudonnut polven mitan alemmaksi ja kaatunut.
Mutta olipa ihme, ettei jalkoja sen pahemmin kivistänyt. Verta niistä kuitenkin mahtoi vuotaa aivan tuhottomasti. Hän koetti varovasti liikutella jalantynkiään, mutta kivistystä ei vain tuntunut.
Olipa se merkillistä.
— Se tuo sotamiehen ruumis näkyy tottuvan mihin hyvänsä, arveli hän itsekseen, — ja sitä vartenpa ne äksiisit ovatkin.
Hiukan totuttuaan ajatukseen, että hän nyt oli jalaton mies, hänen teki mieli myöskin silmillään todeta tämä uusi asiaintila. Varovasti hän kohotti jalantynkiään, kunnes ne muuhun ruumiiseen nähden muodostivat suoran kulman.
— No saamari! hän ihmeissään huudahti nähdessään jalat saappaineen päivineen aivan ennallaan.
Valehtelivatko hänen silmänsä vai oliko tässä noituus matkassa? Hän tunnusteli käsin polviaan ja pohkeitaan sekä hakkasi saappaita toisiaan vasten. Ei pienintäkään kipua tuntunut. Hänelle alkoi juuri selvitä, että hän oli vain polviaan myöten pudonnut kanuunankuulan kaivamaan käytävään, kun hän samalla kuuli naurunrähäkkää aivan läheltään.
Hän kapsahti seisaalleen muistamatta epäillä sen enempää jalkojansa, ja näki edessään joukon kasakoita. Nämäpä olivat iloisen naurunrähäkän päästäneet nähdessään kinoksesta pistävän esiin miehen jalat, jotka sätkyivät kuin heitä luokseen viittoen. Toveriensa Rappi näki marssivan jo pyssynkantaman ulkopuolella.
Ensi ällistyksestä toinnuttuaan hän tempasi musketin käteensä ja yritti loikata toveriensa jälkeen. Mutta siinä samassa ympäröivät hänet kasakat, jotka nauraa hohottivat hänelle vasten silmiä.