Seuraavan päivän kuluessa hänen seikkailunsa tuli leirissä niin tunnetuksi, että itse Cronstedtkin haetti Rapin puheilleen sekä antoi hänelle poislähtiessä kokonaisen taalerin tupakkirahoiksi. Mutta pian saatiin Rantsilan leirissä muuta puheen aihetta. Päämajasta saapui näet sanantuoja, joka kertoi Siikajoen taistelusta ja vihollisen tappiosta. Siitäkös ruvettiin hurraamaan, ja uutista juhlittiin monta päivää. Kuin yhdellä iskulla olivat mielet vapautuneet sen tympeyden vallasta, mihin yhtämittainen vihollisen edessä juokseminen oli ne painanut. Vihdoinkin saataisiin tehdä täyskäännös.
Mutta ei kuulunut käskyjä käydä päin vihollista, mihin kaikki olisivat kuitenkin olleet niin valmiit. Päivä toisensa jälkeen kului, kaikki oli aivan ennallaan ja mieliin alkoi hiipiä entinen tympeys. Mutta hiukan toista viikkoa Siikajoen voiton jälkeen syntyi Rantsilan leirissä elämää ja liikettä. Illan suussa nähtiin joka suunnalta rientävän sotilasjoukkoja kirkon luo, jonne prikaatin oli käsketty kokoontua. Oli näet saapunut käsky Adlercreutzilta, että Cronstedtin tuli seuraavana aamuna varhain hyökätä vihollisen kimppuun Revonlahdella; Adlercreutz itse kävisi samaan aikaan pienemmällä joukolla pohjoiselta suunnalta saman vihollisjoukon kimppuun.
Iloisin mielin ja raikuvin lauluin lähdettiin kevätillan hämärässä marssimaan Paavolaa kohti. Mutta pian taukosivat laulut, kun miehet saivat hiessä päin rämpiä huonokuntoisia metsäteitä, sillä parhaillaan vallitsi mitä pahin kelirikko ja lunta oli kuluneena talvena kertynyt tavallista runsaammin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja koko prikaatia elähdytti kiihkeä halu käydä päätäpahkaa vihollisen kimppuun niin pian kuin siihen vain käsiksi päästiin.
— Katsohan, Paavo, tällä kertaa paremmin eteesi, ettei vihollinen saa taaskin pyyhkäistyksi jalkoja aitasi, varoitti vieruskumppani Rappia, heidän siinä pimeän päissä eteenpäin tarpoessaan.
— Kai tuo yksikin kerta riitti minun kohdalleni, vastasi Rappi vakaisesti.
Sydänyön aikaan saavuttiin Paavolan kirkolle, jossa levähdettiin tunnin verran ja haukattiin eväitä. Sitten taas eteenpäin. Matka kävi yhä vaivalloisemmaksi kuta lähemmäksi päämäärää saavuttiin. Varsinkin soiden ylittäminen kysyi voimia, kun miehet saivat usein vyötäröitä myöten huppuroida lumisohjossa. Mutta kukaan ei valittanut uupumustaan, vaikka hiki valui virtanaan ja jäsenet vapisivat ponnistuksista. Niin hitaasti kuin matkanteko tapahtuikin, eteenpäin mentiin kuitenkin lakkaamatta.
— Tämähän käypi oikein tavallisesta saunomisesta, arveli Rappi, joka tavantakaa oli työntänyt poskeensa uuden mällin, aivan kuin olisi siitä saanut uutta voimaa ponnistuksiinsa. Myöhemmän elämänsä varrella olikin hänellä tapana sanoa, että Revonlahden tappelu kysyi häneltä kokonaista puoli naulaa tupakkaa.
Päivä alkoi sarastaa, mutta oppaat ilmoittivat Revonlahden kirkolle olevan vielä melkoisen taipaleen. Sieltäkäsin kuului kanuunan jyrinää ja etäistä musketinpauketta. Adlercreutz oli siellä pienen joukkonsa kanssa jo täydessä taistelussa. Uupuneen joukon into kasvoi kaksinkertaiseksi ja hengähtämättä painallettiin eteenpäin.
Vihdoin kohdattiin vihollisen etuvartio, joka muutamia laukauksia ammuttuaan lähti kiireesti tiehensä. Seurasi hetken pysähdys ja lyhyt rukous. Sitten prikaati jakaantui kahdeksi kolonnaksi, joiden tuli molemmin puolin jokea hyökätä kirkonkylään. Siellä oli ampuminen jo vaiennut, sillä Adlercreutz oli arvatenkin vetäytynyt takaisin.
Talo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei ollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja sellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä Revonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista viikkoa aikaisemmin niin repäisevää.