* * * * *
— Kuorsaavat että maa tärisee, tuumi Rapp astuessaan kalakantamuksineen savuavalle nuotionjäännökselle, jonka ympärillä hänen komppaniatovereitaan makasi mikä missäkin asennossa. — Hei pojat, nouskaahan jo kontillenne, päiväkin on jo tangon korkeudella.
— Mikäs ihme nyt Rappiin on mennyt, kun muita herättelee, ärisi yksi miehistä. — Itse pahin unikeko koko joukosta!
— Kävin kalassa, selitti Rappi, — ja sain tuollaisen kantamuksen. Nouskaahan perkaamaan niitä, niin saadaan tässä oikein herkullinen murkina. Silkalla leivällä tässä onkin taas saatu toimeen tulla. Katsokaahan, miten lihavia ahvenen köriläitä.
Tieto maittavasta aamiaisesta sai miehet kohentautumaan ylös. Haukotellen ja päätään raaputtaen he siinä istuivat ja näyttivät kovin haluttomilta kaikkeen. Vähitellen he saivat kuitenkin puheen päästä kiinni, ja Rapin osoittama tavaton aamuvirkeys antoikin jutulle hyvän aiheen.
— Saadaanpas vain nähdä, miten äijän käy, kun noin hoppuilee, arveli yksi joukosta. — Pian se taas jalkansa menettää ja joutuu vihollisen hoteisiin.
Rappi naureskeli ja arveli, ettei hänellä ollut mitään sellaista retkeä vastaan kuin oli se viimetalvinen. Sai käydä kotona kylpemässä ja sitten toisten perään hiihdellessään pidettiin häntä joka talossa kuin pappia.
— Lihonuthan se ruoja olikin sillä matkalla, arvelivat toiset.
He ryhtyivät perkaamaan ahvenia, jotka Rappi oli pyydystänyt läheisestä Kyyjärven lahdesta. Aamu oli vielä varhainen ja vain harvoja sotilaita liikuskeli leirialueella. Suurin osa heistä vietti sääskien takia yönsä ulkona pienten savuavien nuotioiden ääressä. Ja kyllähän nyt tarkeni, kesä kun oli vehmaimmillaan.
Täällä Kyyjärven rannoilla, Lintulahden kylässä, he olivat jo hyvän aikaa saaneet makailla. Vaikka olihan täällä äskettäin käyty kaksi kuuman puoleista tappeluakin. Saatu hiukan verrytellä jäseniä, kuten Rappi sanoi. Ensi kerralla vihollinen oli ajanut Fieandtin joukkoa Lintulahdesta, mutta parin päivän päästä oli paikka otettu takaisin ja tässä sitä nyt taas oltiin.