Revonlahden taistelun jälkeen ei Cronstedtin prikaati ollutkaan päässyt samoja jälkiä takaisin kotipuoleen, vaan se oli saanut liittyä pääarmeijaan. Koko toukokuu oli vietetty miltei yhtämittaisessa toimettomuudessa, niin että armeija oli jälleen joutunut syvän kyllääntymisen valtaan. Kesäkuussa oli sitten pari savolaispataljoonaa, joista toiseen Rappikin kuului, lähetetty majuri Grotenfeltin komennossa avuksi Fieandtille, joka pienoisen joukon kanssa oli Perhon tienoilla käynyt partiosotaa. Vahvistusta saatuaan Fieandt oli edennyt tänne Lintulahteen ja ottanut täällä olevan teiden risteyksen haltuunsa.
Kalat saatiin peratuksi, miehet pujottelivat ne vartaisiin ja alkoivat paistaa. Vesi kielellä he odottivat niiden kypsymistä. Mutta juuri kun heidän piti ryhtyä murkinoimaan, tuli hälytys. Metsästä Karstulan suunnalta, missä oli suomalaisten etuvartio, alkoi äkkiä kuulua kiivasta ja nopeasti lähenevää ampumista. Samassa alkoivat leirialueella rummut päristä ja unisia miehiä juoksenteli talojen välissä.
— Katohan sitä viheliäistä Lastohvia, kun ei anna ihmisille ruokarauhaa, päivitteli Rappi ja sulloi rensseliinsä kuumia ahvenia. — Ottakaa, miehet, kalat matkaanne, kyllä ne päivän mittaan maistuvat.
He riensivät määrätylle paikalleen. Etuvartio saapui jo kylään ja tuokiossa taistelun pauhina täytti tienoon. Venäläiset rynnistivät ylivoimaisina kahdelta eri suunnalta Fieandtin asemia vastaan. Puolisenkymmentä tuntia taisteltiin mitä sisukkaimmin. Silloin Fieandtin täytyi antaa joukolleen perääntymiskäsky, koska häntä muuten uhkasi saarroksiin joutuminen. Mutta hänen joukkonsa oli joutunut jo hajalleen, joten kaikille ei voitu toimittaa peräytymiskäskyä. Eri komppaniat ja ruodut saivat niin ollen menetellä oman päänsä mukaan.
Keskellä kuuminta tiimellystä ja sakeata ruudinsavua Rappi huomasi yhtäkkiä, että hän oli kymmenen toverinsa kanssa joka puolelta vihollisten ympäröimä. Heille huudettiin antautumiskehotuksia.
— Kehno teille antautukoon! ärjäsi korpraali, joka oli heidän johtajanaan.
— Hurraa, pojat! ja pistimet sojossa he hyökkäsivät sille suunnalle, missä vihollismuuri näytti ohuimmalta.
He olivat kirjavanaan kuhmuja, sinelmiä ja pieniä verihaavoja päästessään vihollisten keskeltä erääseen ruispeltoon, josta he jatkoivat matkaa läheiseen metsään. Joukko vihollisia seurasi kintereillä ja kuulat viuhuivat ympärillä, kun he porhalsivat eteenpäin. Kun vainoojista ei enää kuulunut mitään, he vaipuivat uupuneina sammalmättäille erään eteensä osuneen tien varressa ja alkoivat tarkastella haavojaan.
— Uhhuh, olipa siinä löylyä kerrakseen, puuskutti Rappi.
— Löylyä oli ihan tarpeeksi, mutta vettä puuttui, lisäsi korpraali. — Janottaa niin vietävästi, että melkein olisin valmis vaihtamaan taivasosani vesituoppiin.