— Ja minulla taas on suden nälkä, ilmoitti Rapp, kaivoi rensselistään kalat ja leivänkannikan sekä alkoi hyvällä halulla murkinoida.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syödessään he neuvottelivat, mihin heidän tämän jälkeen oli ryhdyttävä. Taistelun pauhina oli jo laannut, ainoastaan yksinäisiä laukauksia pamahteli enää kylästä päin. Miten oli siellä käynyt? Siitä täytyi lähteä ottamaan selkoa sekä pyrkimään omien luokse, joko ne sitten olivat herroina kylässä tai pakomatkalla pohjoiseen. Mutta ensin täytyi hiukan levätä, sillä jäsenet tuntuivat kovin raukeilta. Mutta pitkälleen heittäytyessään heistä jokainen torkahti heti sikeään uneen.
He torkahtivat ja — havahtuivat suuren kasakkajoukon synnyttämään töminään. Pako puiden suojaan, jota he unenpöpperössään yrittivät, oli myöhäistä. Heidät oli jo keksitty, ympäröitiin tuokiossa ja riisuttiin aseista. He olivat vankeja. Tie, jonka varteen he olivat asettuneet lepäämään, vei Lintulahdesta Alajärvelle ja Kuortaneelle. Sitä pitkin oli Kulnev kasakkajoukkonsa kanssa matkalla Vlastovin avuksi ja nämä olivat yllättäneet Rapin tovereineen.
— No voi peijakas! päivitteli Rappi ja kynsi hartaasti korvallistaan.
— Hätäkös sinulla, joka olet jo tällaiseen tottunut, kiusoitteli häntä muuan aseveikko.
— Vähät minä muusta, vaan se minua harmittaa, kun ne aamulla nuotiolla juuri tällaista minulle ennustivat, arveli Rappi. — Kyllä niillä nyt iloa riittää, kun tässä jälleen tavataan.
Lintulahti oli menetetty ja vankeja oli otettu enemmänkin kuin heidän ryhmänsä. Ne kerättiin yhteen ja lähetettiin vahvan saattueen matkassa Jyväskylään. Siellä heitä säilytettiin parisen viikkoa eikä koko aikana ilmaantunut tilaisuutta karkaamiseen. Sen jälkeen ratsujoukko lähti saattamaan heitä Tampereelle. Tällä matkalla Rappi livisti. Se tapahtui Oriveden ja Kangasalan välillä. Tie kulki eräässä kohdin pitkän jyrkän mäen harjannetta. Heti vasemmalla oli syvä rotko, jonka rinteessä kasvoi tiheätä pensaikkoa aivan tien reunaan saakka.
Tuonnepa olisi hyvä loikata, juolahti Rapin mieleen ja siinä samassa hän pisti toimeksi. Saattajat ratsastivat edellä ja jäljessä, vankien marssiessa keskellä. Suinpäin Rappi vieri rotkon pohjaan alkaen sitten juosta minkä koivista lähti. Vartijat eivät voineet hevosillaan seurata häntä ja kestäisi aikoja, ennen kuin he jalkaisinkaan kykenisivät sen tekemään. Laukauksia kyllä pamahteli, mutta tiheän pensaston suojassa oli Rappi niiltä täydessä turvassa. Takaa-ajo oli turhaa, ja kun Rappi metsän uumeniin tultuaan tiesi olevansa vihollisen saavuttamattomissa, hän heittäytyi pehmeälle mättäälle selälleen ja nauroi sydämensä pohjasta.
— Eipä totta vie olisi luullut sen noin helposti käyvän! Nyt tuli vain liikkua viisaasti, jos mieli päästä onnellisesti omien luo. Mutta kyllä se kävisi, sillä onhan kaikkialla rauhallisia syrjäteitä ja metsäpolkuja ja hän tiesi paikkakunnan asukkaitten joka paikassa suojaavan ja auttavan häntä eteenpäin.
— Nyt alkoi taas lihomismatka, hän tuumi hymyillen ja lähti suunnistamaan pohjoista kohti.