Hän alkoi noudatella Ruoveden ja Virtain kautta Pohjanmaalle johtavaa tietä pysytellen kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä varsinaisesta maantiestä. Kun hän seuraavana päivänä läheni Kautun salmea, alkoi edestäpäin, verrattain läheltä, kuulua ampumista. Hölmistyneenä hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä ihmeessä se saattoi merkitä. Eiväthän suomalaiset mitenkään liene tänne asti ehtineet? Mutta eiväthän toisaalta venäläiset liene ruvenneet toisiaan ampumaan. Asiasta täytyi ottaa selvä. Jospa hän siellä hyvinkin kohtaisi aseistettuja maanmiehiään.
Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Ampuminen koveni ja hän luuli kuulleensa jo suomalaisia komennushuutoja. Alkoi näkyä ruudinsavua ja jopas hän keksi puiden välissä miehiäkin. Näillä oli suomalaisen jääkärin korkeat lakit. Rohkeasti hän astui miesten luo ja etsi asetta yhtyäkseen joukkoon. Ei näkynyt kuitenkaan yhtään kaatunutta, jolta olisi saanut musketin. Maantie oli lähellä ja siellä seisoi pitkä kuormasto, jota puolusti joukko venäläisiä. Kun ammuntaa oli vielä hetkisen kestänyt, suomalaiset syöksyivät käsirysyyn, jolloin jäljellä olevat venäläiset antautuivat.
— Hei, mikäs mies se tämä on? huudahti suomalaisjoukon päällikkö, iloisen näköinen vanttera mies nähdessään Rapin.
Rappi kertoi hänelle tarinansa.
— No sinähän olet kuin luotu meidän joukkoomme, sanoi päällikkö. — Kas tuossa sinulle ase.
Rappi sai yhden venäläisiltä otetuista musketeista. Suomalaisia oli neljäkymmentä Porin jääkäriä sekä lisänä joukko talonpoikia ja entisiä Viaporin linnoitussotilaita. He olivat äskettäin tulleet kiertoteitse Pohjanmaalta tänne vihollisen selkäpuolelle ja päällikkönä heillä oli vääpeli Roth. Eilen he olivat pohjoisempana anastaneet myöskin ison kuormaston sekä polttaneet erään tärkeän sillan.
Rapilla ei ollut mitään tähän omaperäiseen pikku joukkoon liittymistä vastaan. Kun lähellä oleva Kautunsalmen yli johtava silta oli perinpohjin hävitetty, saalis lastattiin veneisiin ja soudettiin Ruoveden selällä olevaan saareen, jonka Roth oli ottanut päätukikohdakseen. Nyt seurasi muutamia viikkoja kestävä vilkkaan toiminnan aika, jolloin tämä pieni, mutta sitä uskaliaampi joukko saattoi venäläiset armeijaosastot mitä tukalimpaan asemaan. Muonaa oli miehillä jakaa syrjäisillekin ja väliajoin he makailivat kylläisinä luoksepääsemättömillä saarillaan. Se oli Rapin mielestä oikeata herraselämää, jota olisi saanut kestää pitempäänkin. Mutta valitettavasti Klingspor ei halunnut antaa Rothille apuväkeä, ja elokuun alkupuolella hänet kutsuttiin joukkoineen kokonaan pois.
Kauhajoella Roth pääsi liittymään omaan rykmenttiinsä. Rappi olisi halunnut lähteä omaan pataljoonaansa, mutta hänen käskettiin toistaiseksi jäädä Porin rykmenttiin, missä hänet merkittiin Rothin komppanian kirjoihin. Samahan se hänelle oli ja kyllä kai hän tuonnempana pääsisi vielä omien savolaistoveriensa joukkoon.
Kesä kauniine päivineen ja vielä kauniimpine voittoineen alkoi olla mennyttä. Pitkin linjaa ruvettiin jälleen liikehtimään pohjoista kohti. Syyskuun puolivälissä saavuttiin Oravaisiin vihollisten ahdistaessa joka puolelta. Rappi ei tällöin enää ollut Porin rykmentin riveissä. Vähässäkyrössä hän oli tiehen juuttuneita kanuunarattaita auttaessaan loukannut jalkansa, jäänyt jälkeen sekä joutunut sitten majuri Ehrnroothin johtamien Savon jääkärien riveissä ottamaan osaa tuohon sodan verisimpään taisteluun.
Kun voitontoivein alkanut taistelu muuttuikin tappionomaiseksi, savolaiset joutuivat pistimin raivaamaan tien vihollisjoukon läpi. Jos Rappi oli ennenkin ollut löylyssä, nyt hän vasta lämpimänsä sai. Huohottaen ja puhallellen hän iski puolelle ja toiselle kuin kuokkamies. Oltiin jo pääsemässä hiukan väljemmälle, kun hän äkkiä sai iskun päähänsä sekä tunsi samalla kipeän piston olkapäässään. Maailma musteni hänen silmissään ja hän tuupertui maahan. Taistelun laineet vierivät hänen ylitseen ja eteenpäin hyökkäävät viholliset tallasivat häntä jaloillaan.