Siekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat kätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne siinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä ruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin kannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea kirkon.
Mutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak Stenius, joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä takaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka oli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja Sortavalasta päin rajalle Ruskealaan — Suomen ja Venäjän välinen raja kulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen pohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa —, aikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.
— Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs, tuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. — Viholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten marssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä kiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä tänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on tartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!
Tämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin puhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan — lähes neljänkymmenen ikäinen — ja entuudestaan jo pitäjänsä johtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut sinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana Kustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja muuttanut sinne kotivävyksi, — siellä hänen perheensä eli. Jo poikana hän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan jälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita maaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän kuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista julistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on varustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.
— Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme viholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.
— Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. — Niitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja samalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä olemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.
— Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin kyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja toisiaan kehottivat.
— Mutta kuka asialle Kuopioon?
— Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain nousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!
Niin päätettiin asiat kirkontörmällä ja ennen pitkää Olli Tiainen istui reessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä hän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja vakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä pitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja ja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen harjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli aprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole, kotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle… Itse hän oli taas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin… hän aavisti kyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, — siihen olivat pitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle perheelleen hyvästiäkään sanomassa… siellä vaimo ja lapset odottivat isää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita, yhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. —