Olli Tiainen antoi sytyttää viestitulet ja lähetti sovitut sanomat kaikille tahoille, ja ennen pitkää rupesi suuria kirkkoveneitä ja pieniä nuottaveneitä näkymään seliltä, kaikkien suuntautuessa Ahvenuksen salmeen. Toisia miehiä tuli jalan pyssyineen, joilla ampumista he olivat kotisaloilla harjoitelleet, ja kontteineen, joissa heillä oli kuulat ja kalakukot, ja kysyivät, että missä se vihollinen on.
— Tulossa se on, mutta täällä kotinurkilla sitä ei ruveta odottamaan, vastasi Tiainen reippaasti. — Astutaan sitä vastaan kappaleen matkaa.
— Astutaan vain, myöntyivät sisukkaat miehet.
Talonpoikia oli kertynyt lähes kolmesataa ja he marssivat veneensä jätettyään maantietä myöten Kaltimoon päin, marssivat vakava ilme karkeilla kasvoillaan, mutta askelissa oli varmaa päättäväisyyttä — oli oltava valmiina taisteluun, missä vain vihollinen vastaan tuli. Kaltimon niskassa, jossa joukko lepäili päivän, ei tavattu vielä venäläisiä. Tiainen oli täältä lähettänyt heinäkuun viime päivänä etujoukon edellään Mönnivaaraan, ja sieltä tulikin seuraavana aamuna sanantuoja kertomaan että Pälkjärveltä samoava kenraali Aleksejev oli äsken jakanut joukkonsa kahteen osaan. Pääjoukko, jota kenraali itse johti, oli nyt kulkemassa Joensuuhun, mutta toinen, pienempi osasto suuntautui Mönnivaaraan. Viimeksi mainittua paikkaa kohti Tiainen lähti nyt joukkoineen rohkeasti marssimaan, — tuo pienempi osastohan se ilmeisesti pyrki Pielisiin.
Lähellä Mönnivaaraa tuli jo karjalaisten lähettämä etujoukko vastaan. Se oli ollut kosketuksissa vihollisen kanssa, mutta perääntynyt, ja tiesi kertoa, että vihollisen parin kolmen sadan miehen osasto oli juuri tulossa maantietä pitkin. Silloin Tiainen pysäytti joukkonsa, asettui sen eteen silmät palaen ja huusi:
— Tässä, pojat, tässä tulee nyt ensimmäinen koetus. Tässä annetaan viholliselle tervehdys ja nahkapojille tulikaste!
— Tässäkö maantiellä? kyselivät miehet.
— Ja maantien laidassa. Lasketaan vihollinen tulemaan lähemmäksi.
Siinä oli harjun rinne, jolle maantie nousi, alangossa kasvoi tiheää vesakkoa maantien kahden puolen. Sinne Tiainen sijoitti väkensä leveään rintamaan, asettui itse komentajaksi maantien toiselle puolelle ja määräsi Isak Steniuksen toiselle. Jännittyneinä odotettiin toista tuntia, silmä kovana maantielle tähystäen.
Jo rupeaa kumu kuulumaan etäältä, jo jyskää sorainen tie. Kasakat ajavat edellä etujoukkona, mutta kohta niiden jäljessä kulkee jalkaväki raskaat reput selässä. Tiainen oli käskenyt miestensä odottaa suokurpan kurnutusta, ennen ei saa ampua, ja ratsuväki pääsee siten jo kulkemaan vaanivien talonpoikien ohi saapuen harjun rinteelle.