Silloin kuuluu sovittu kurpan ääni ja samassa pamahtaa sata pyssyä — kohta perästä toinen sata maantien molemmilta puolilta. Vihollinen, joka oli luullut edessään olevan vain pienen partiojoukon, hämmentyy ja hätääntyy. Miehiä kaatuu, ammuttuja hevosia sätkyttelee tiellä, metsässä paukkuu, eikä kuitenkaan näy vihollista, mitä vastaan hyökätä! Mutta se on lähellä, se on joka paikassa, joka pensaasta pamahtaa.
Venäläisjoukko kääntyy kiireesti takaisin, miehet sotkeutuvat toistensa jalkoihin, juoksevat henkensä edestä. Silloin karjalaisetkin astuvat esiin vesakosta, lähtevät ajamaan takaa pakenevia, iskevät ja ampuvat oikein vanhan vihan voimalla.
Olli Tiainen karjalaisineen saavutti tässä riidattomasti ensimmäisen voittonsa, Mönnivaaran voiton, ja iloitsi siitä vilpittömästi. Sillä siinä nyt miehillä luonto karaistui ja usko kasvoi. Mutta Olli oivalsi kyllä voiton saadun liian helposti, vihollinen oli tässä kovin vähälukuinen ja sekin yllätettiin. Hän oli aivan varma, että vihollinen palaa piankin takaisin suuremmalla joukolla ja käy silloin toisella tavalla taisteluun, ja siihen uuteen otteluun ei tällainen suojattoman maantien mukainen avomaasto ollut sopiva. Sitä paitsi oli vihollisen pääjoukko edessäpäin, ehkä jo Joensuussa, ja saattoi sieltä pian nousta jokivarrelle. Vastoin uskaliaimpien kehotuksia, että oli lähdettävä väistyneen vihollisen takaa-ajoon, Tiainen päätti peräytyä ja valita turvallisemman taistelupaikan. Osan miehiään hän jätti Kaltimon solaan etuvartioksi, mutta pääjoukkoineen hän palasi Ahvenukseen, jonne hän kaivautti rintavarustukset ja keräsi koko rannikolta kaikki veneet — vihollisilta piiloon.
Täällä karjalainen talonpoikaisjoukko, joka nyt oli antanut vihollisille selvän tiedon olemassaolostaan, saikin viipyä kauan, sai odottaa ikävystymiseen asti. Vihollinen ei enää moneen viikkoon rynnännyt sinne päin, se varoi näitä saloseutuja ja koetti sen sijaan päästä Joensuusta Kuopiota kohti.
Tänä odotusaikana Tiainen kävi itse parin miehen kanssa Joensuussa ottamassa tilanteesta selkoa. Pielisensuussa, nykyisen kaupungin paikkeilla, ei silloin vielä ollut paljon asutusta, mutta eräänlainen kylä jo sentään oli. Oli kruunun viljamakasiini, josta viljat kumminkin jo oli tyhjennetty, oli kruunun viinanpolttimo ja pari kolme taloa, joista suurin oli tuomari Martti Steniuksen talo. Tänne oli Aleksejev joukkoineen majoittunut aikoen marssia eteenpäin. Mutta hän jäikin sinne odottamaan kuten talonpojat Ahvenukseen, ja monesta painavasta syystä, — siitä pääsi Tiainen nyt perille.
Hänen oikea sivustansa ei ensinkään ollut turvattu, talonpojat uhkasivat siellä. Ja Savon armeija peräännyttyään jo kauas Pohjanmaalle oli Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen vihdoin palannut takaisin Kuopioon asti eversti Sandelsin johdolla ajaen venäläiset siitäkin melkoisesti etelämmäksi. Vihdoin venäläiset kuitenkin lujittivat asemansa Kuopion pohjoispuolella ja Aleksejev sai käskyn marssia sinne auttamaan omiaan ja kiertämään Sandelsin Toivalassa olevat varustukset. Sandels oli sen vuoksi lähettänyt sieltä majuri Malmin pienellä osastolla Joensuuhun päin tätä siipeään suojelemaan, ja tuo parin sadan miehen osasto oli Aleksejevin nyt ensi töikseen tuhottava.
Venäläisten päällikkö oli Joensuussa rakentanut tällaista retkeä varten jo pitkin kesää lauttoja, joilla viedä miehensä — niitä hänellä oli puoliväliin toista tuhatta — ja kuormastonsa yli, ja hän tarkasteli itse eräänä iltapäivänä heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla noita uusia kuljetusneuvojaan, joilla huomenissa oli siirryttävä salmen taa. Hän istui komean ratsunsa selässä alipäällikköjensä ympäröimänä salmen rannalla ja antoi lauttamiehille viimeisiä ohjeitaan. Silloin tuli luoti salmen takaa ja tappoi hevosen hänen altaan — kenraali suistui suulleen hiekkaiselle ahteelle. Samassa sieltä tuli useampiakin luoteja iskien päällikkönsä ympärille keräytyneiden upseerien parveen, — näille tuli kiire lähtö rannalta. Ja sen sijaan että Aleksejev olisi johdattanut joukkonsa salmen yli pohjoiseen päin, hän lähti hyvässä järjestyksessä mutta kovaa kyytiä perääntymään etelään, Pälkjärvelle, josta hän kevätkesällä oli tullut.
Hän oli näet tuon uhkaavan laukauksen syitä tutkiessaan saanut selville, että Joensuun tienoillekin oli kerääntynyt melkoisia aseellisia talonpoikaisjoukkoja, jotka vain odottivat majuri Malmin osastoa yhtyäkseen siihen ja ahdistaakseen Joensuuhun pesiytyneet venäläiset kuin nuotan pohjukkaan.
Tämäkin talonpoikien nousu oli suurelta osalta Olli Tiaisen työtä. Hän oli Joensuun tienoille saavuttuaan tavannut sen puolen talonpoikia, kertonut heille Mönnivaaran voitostaan ja innostanut nämäkin miehet aseisiin. Kuultiin majuri Malmin olevan tulossa pohjoisesta ja päätettiin toimia yhdessä hänen kanssaan. Tiaisen neuvo oli, että talonpojat odottaisivat salmen takana, ja sinne he kerääntyivätkin sataisena joukkona. Malmin toivottiin saapuvan perille tänne jo seuraavana päivänä — silloin oli vihollinen vastaanotettava lämpimästi heti kun se lauttoineen oli saapunut salmen yli.
Talonpojat vaanivat nyt rantalepikossa odottaen ratkaisevaa huomista päivää ja katsellen, kuinka venäläiset salmen takana viimeistelivät lauttojaan, jotka loistivat valkoisina päivänpaisteessa. Mutta muutamat malttamattomat nuoret miehet eivät silloin jaksaneetkaan kestää houkutusta. Tuo kimonsa selässä istuva rehevä upseeri oli liian sopiva maalitaulu. Yksi nuorista miehistä tähtäsi kauan ja tarkasti kiven varasta, — jo liikahdutti liipaisinta, pyssy laukesi… Kenraali suistui maahan, ja kun eräät toiset talonpojat myös ensi laukauksen kuultuaan kävivät ampumaan, syntyi edellä kerrottu hälinä ja pakokauhu lauttarannalla.