Nuoret miehet olivat laukauksistaan mielissään, mutta Tiainen torui heidän malttamattomuuttaan. Ja kun majuri Malm miehineen seuraavana päivänä saapui salmen rannalle, toruskeli hänkin, sillä ampujat olivat pilanneet hyvän apajan, riistäneet varman, suuren saaliin suomalaisten käsistä. Kuten saattoi arvata, vihollinen lähti nyt perääntymään Joensuuhun.
Täällä autioksi jääneellä leirillä tapasivat toisensa Tiainen ja Malm, joka viimeksi mainittu jo oli kuullut Ollin toimista ja saavutuksista. Pitkään siinä talonpoikaispäällikkö ja kansan suosima armeijanupseeri neuvottelivat keskenään. He päättivät toimia yhdessä ja yhteisen suunnitelman mukaan. Malmin joukko olikin liian heikko ahdistellakseen yksin vihollista, mutta aseellisten talonpoikien avulla saatettiin toki saavuttaa hyviäkin tuloksia.
Liitettyään joukkoonsa joen suulle kertyneet talonpojat Malm aikoi lähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta Tiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen puoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.
— Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi majuri hyvästiksi.
— Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. — Kyllä Pielisen puoli koetetaan selvänä pitää.
* * * * *
Syyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat jo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas pohjoiseen päin — niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä oli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha Aleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin oli siis alkava uusi toiminnan aika.
Näihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen osa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja pikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi venäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti takaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen lähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, — somahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä suuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas ensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak Stenius johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.
Mutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä, ensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät taistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen hyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon oli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri tahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva venäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja. Viholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa vaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei sopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan kiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset nauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun erehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän väkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää Nurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka tapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen pariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi parhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä Tiaisen tuomiin vereksiin miehiin.
Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa, eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan, mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.