Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, — toisen ja kolmannenkin kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat talonpoikia, mutta turhaan — he eivät saaneet sillan puolustajia murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan silta jäi karjalaisten käsiin.
Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana päivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti luotti, taas johdossa, itse käskijänä.
Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen, lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:
— Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät käyneensä Pielisen takana.
Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään innostaen:
— Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän miehet pitävät paikkansa.
Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä…
Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri, ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut lauttoja, ei veneitä —, niin rupesi vihollista huolestuttamaan sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima, oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan. Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla leveän salmen takana heillä on lujat varustukset…
Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri sen kintereillä.
Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia, talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli viholliselle aina kiire — häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin. Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli. Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.