Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa paikoilleen.
Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija Sandelsin johdolla edelleen taisteli.
Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä. Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin, jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan… tiukalle siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.
Venäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja "maaherra" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.
Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta vihasivat yhä katkerammin — hän oli tuottanut heille liian monta pettymystä ja vahinkoa, — ja erityisesti sen vuoksi he koettivat pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti epävarmalta, hän virkkoi suoraan:
— Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että antaudun heille — vähät yhden miehen hengestä!
— Ei koskaan! huusivat siihen miehet.
— Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500 ruplaa.
— Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. — Jos ken siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!
Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä. Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.