Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan taakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla, Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.
Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän masentui ja suuttui:
— Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.
— Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti sanantuoja.
— Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!
Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan, mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen — siksi synkästi hän tiesi heidän häntä vihaavan — eikä hän kärsinyt elää heidän alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, — oli jo tullut talven ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.
Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen armeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.
Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.
Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.
Santeri Ivalo