Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.
Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa entisen raunioille.
Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.
Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan sodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala Suomenlahdelle.
Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta. Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa, kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti elonmerkkejä.
Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus, jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin, vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä. Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen yllätyksien maa.
Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen komentajalle Idän kuulumiset.
Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata, varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti selvinnyt.
Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes puhuttavankaan.
— Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.