— Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi Taavetti-isäntä ja lähti tuvasta.
Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin, mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.
Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä, jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.
— Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.
— Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.
— Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?
— Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.
Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle, astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita. Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.
— Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. — Aivan kuin aikoisi saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia haihtui hänenkin mielestään.