Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.
Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia vastaan.
— Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään peräseinää kohti.
Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä. Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi, jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin ystäväin kuin vihollistenkin puolella.
* * * * *
— Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. — Tiellämme voi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän taivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko varma, että tämä on oikea tie?
— Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. — Tunnen nämä seudut kuin viisi sormeani.
— Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa matkalla päin vihollista.
— Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten kanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut. Vakoilijana nimittäin.
— Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä olisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä olisi hätääkään. Mutta nyt — mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee. Kuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat entisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies peräsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?