— Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.
— Ei nukuta nyt, — meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen ei ole sallittu tavata meitä täällä. — Tarttukaahan käsipuoleeni, rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu…
* * * * *
Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan, jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia. Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.
Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin. Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä, mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen — hetken kuluttua kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli torjuttu.
Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli murheellisena näiden vainajain välissä, etsi — niin, siinähän Heikki makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta. Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka hänen ylitseen kumartui.
— Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. — Tämmöistä se nyt oli!
— Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.
— Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.
Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.