— Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.
— Missä vain!
Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.
* * * * *
Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.
Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi niin tehnyt mieli nukkua.
— Kuka pahus…! — Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta ja katseli tylsästi eteensä.
— Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.
— Kuka…? Hä, sinäkö Heikki — vieläkö sinä elät!
— Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.