— Sen teen. Vielä kerran tavataan.
Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä — vaimo ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen —, hänen asemapaikakseen määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.
Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa — lapsi sairastui, sille ei saatu hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt kuopattava vieraaseen multaan.
Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella, hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän rupesi taas miettimään pakoa.
Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä joutuukin kiinni ja saa surmansa!
Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi kerrottavana — herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen perheensä perille.
Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.
Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla. Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja virkkoi:
— Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis uuteen yritykseen?
— Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?