* * * * *
Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. — Sopimus tehtiin ja vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.
Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa. Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin odottanut — tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.
Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen — ja arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja virkkoi:
— Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka sen kerran maksaa!
Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.
— Oikein teit, virkkoi hän silloin, — vielä saat taistella, sitähän olet toivonut.
— Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.
— Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo livistäneet pakoon yksi toisensa perästä — vihollinen ei näy heitä pahasti estelevänkään —, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon kiusaa, kun heissä henki on.
— Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna antautui.