Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:
— Antakaa tulla!
Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.
— Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. — Ei koskaan!
Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja varmalla äänellä:
— Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä. Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme myöskään. Siksi on jäljellä viime keino — kuolema linnassa. Mutta ei nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi. Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön…
Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä, ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.
Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.
Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen — viholliset ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan kieltävästä vastauksesta — katseli miehiään, jotka kalpeina mutta uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä — hän oli aivan kuin turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely. Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine… Mutta hän ei sittenkään pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.
Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.