Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä, siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit. Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita, joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä, eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein itsekin.
Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa vauriota tullut — yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan — hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.
— Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli hänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat ajatuksensa.
— Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.
Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli soturin sydän sulanut.
— Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.
— Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät tiehensä — apua ei meille mistään tule.
Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden aavistelut.
Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!
Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta ravinnosta… Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta… tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.