Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H. Fieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan Kajaanin linnaan.
Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa, jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.
— Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. — Sinuthan jätin kuolemaan Napuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?
— Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. — Mutta siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.
— Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!
Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo poikanen käsivarrellaan.
Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja alkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.
Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.
Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716. Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys — lopussa olivat levon ja onnen viikot.
Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka — kuten kirkkoherra Erik Kajanus — pakenivat linnan turviin tulossa olevia julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.