Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja torkkumaan… Nyt koitti hetki — vangit puristivat toistensa kättä. He pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan, hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään. Ja sitten he juoksivat, juoksivat…
— Minne päin lähdetään?
— Tietysti pohjoiseen!
* * * * *
Kauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin. Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui, pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin, jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.
Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt vihollismaa — Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.
Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille kaikkinaista kiusaa.
Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan sadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.
Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin, kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan vartiona se oli autiossa erämaassa.
Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa: hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän sellainen retki toki oli mahdollinen.