Laajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen. Järvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina, kalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat syksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat vähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet niittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni nopein askelin.
Ratsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan hänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden takana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän Pälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon kuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle rakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja ammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän ulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit miehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt syyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla kohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena nauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin ne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla venäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta toisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän mätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.
Nyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta se oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen Mallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan, Ruotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut nähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria lauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran yli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.
Oli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen yli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä, kuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot joka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden alle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet häviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun kulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla, samalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan kimppuun.
Valtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt länttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli jäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se oli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se huuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin ja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä armeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin edestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset käyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli erottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo Armfeltille. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen mieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista ylivoimaa torjumassa.
Kolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli tekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva erikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea sanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.
Pian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet tästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan olikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään hänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin. Yhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän oli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen talonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan Inkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut suomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään korpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta mailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kantanut muskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta kapteeniksi saakka. Kokonaista kaksitoista vuotta Armfelt oli palvellut Ranskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja Belgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut kotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan Inkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon antautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.
Saatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen sukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden päivät oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton sota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso sekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia omalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä täytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten säälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti nyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen pienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin leirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin puolella.
Armfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi ruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän miehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta ylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa. Täytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen. Sotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä oli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi askeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.
— Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.