Se oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä nytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas. Tampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa, epätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti Danielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä odotettavissa olevan saarrostuksen varalta.
— Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo luiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. — Tänään on Äimälän puolella ollut tavallista vilkkaampaa.
— No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi kaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät valppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.
Hän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat vartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa. Talikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon hän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja täällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden, sikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä tietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa kuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti vääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä, lohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki yli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen ympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota viivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun sotajoukkonsa kanssa harhailemassa.
Iäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen uskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen yksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja tinavadillinen kauralientä.
— Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella äänensävyllä. — Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he nureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina oli Lyypekkerin aikana…
— No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali vakavasti. — Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että sotilaillakin olisi tällaista.
— Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä hyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja kun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei sotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä päälle.
Puhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti saksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän. Nykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta tulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt kuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen mielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä ahkerasti tutkittiin.
Luettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn vaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen. Päivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka vavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys, sitten kolmas, neljäs… Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä. Jooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.