— Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.
Pari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen silloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan. Niillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta saataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät näiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä jo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat väijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä Viipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä Luukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän häivyttyä vartoa vihollista.
Päivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin töminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto vihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt joka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea. Pistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen miehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän viholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin valtaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle. Partiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he painelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen. Mutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella oli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt pakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen sitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin saada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.
Oli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit paukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He vastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta sumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja. Kun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja muuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä uhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto kajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät sillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli siis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat auttamattomasti saarroksissa.
— Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää menisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.
Miestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta vihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään vihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla käsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä vasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko, niin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti vanki — ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.
Taistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun ja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin tiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta olivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko, jonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi. Viholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja kärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin kymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä oli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän kohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni Tillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.
— Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, — eivät kai he kaikki liene kaatuneet?
— Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.
Tyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin eteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä syyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin ilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä, paljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään tekoonsa ryhtyneet.