Kuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän iltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti Inkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne valtasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla Inkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla hän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti synnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla, Kolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä olivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa lepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.
Vuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen varsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin taisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään päivien tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut, mutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä. Mitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa Kivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.
Surullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja mieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen joukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät herkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu värjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa perille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään. Mukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä miehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan partiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä taivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin häämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi joukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä kumpaankin paikkaan.
Soikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä tavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin ällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa. Pajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi otettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen kaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus palamaan.
Rosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset sissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki harjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa määrin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän ylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut luutkin Turun tuomiokirkosta.
Kattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi saatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä vangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin paluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti päästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta Luukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille Liljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät kertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen vielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin tämän kasakkajoukon.
Kesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin kyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa mukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin. Viholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin kovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov jopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi Nierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin Luukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville saksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista, jossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja pöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan puolessa suorittaneet.
Elokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä tiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä vihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa elementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan rannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän otti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan johdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.
Säkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa Viipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi, hän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa venäläisiä sotilaita.
— Kuinka paljon?