Unisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen alta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden kaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen, kuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja silmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.
Mutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä Pietari-Paavalin linnan komeroista?
Kun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka taholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti kävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.
Keskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli huojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin säilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta. Heinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli lähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti Moskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti heitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä yöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin metsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden itseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja pitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli pahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja selittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki. Silloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä matkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin pohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta kohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.
— Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan ja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.
— Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän komennettavissanne, vastasi Hausen.
— Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella seuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä sellaisen kaappauksen, että… että se tekee lopun koko tästä sodasta.
— Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. — Mutta mikä on se kaappaus?
Silmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat Luukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai haltioituneen sävyn, kun hän lausui:
— Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman peninkulman päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain kourallinen. Napata sellainen otus vangiksi — kas se olisi toista kuin väijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että vihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään! Koko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä. Ryssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas meidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?