— Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana, innostui Torikka. — Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja ettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?
— Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä sain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä nykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset henkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä kartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me voimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin kaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!
Silmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa suunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen saattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin saatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen. Hengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi lukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.
— Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin suomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta olkapäälle.
— Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle, sanoi Luukkonen. — Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja silloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.
Itse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä määrin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä loitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen ratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!
Kohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he haukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten oli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät häntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla hohtavaa haltioitunutta ilmettä.
* * * * *
Oli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden helmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla kanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään makasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli tuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän hieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.
Valkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan. Yllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa naispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen tunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin pukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut eräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä. Kun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa, huomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari oli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja hän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.