Silloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet sille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli isketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan Luukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin seitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut Luukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja lopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti haavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi joutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen hän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan metsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin kaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja tajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa matkoihinsa.
Näin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli uskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan perillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon tulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli itsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun kerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko Jumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen tiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?
Luukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli kuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:
— Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna heikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa aikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.
Puolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta. Silloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:
— Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven juurelle huokaisten viimeisen kerran.
Hengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan aikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan saaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen hämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä, kotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.
Kyösti Wilkuna