Eräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi ylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen suulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä itään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti oli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta ruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella, sillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka olisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään venäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan, kuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen ennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme pienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän häiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään tiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin oli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan miestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa armeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet. Miehillä rupesi olemaan nälkä.
Harmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin jokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan eteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä päin rannikkoa kohti — hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset, latteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.
— Mutta hittoja — onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi adjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. — Ei, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat raskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden venelaituria.
Kenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa mukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan tulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta komentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän saaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.
Kenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt hän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, — kiireellä hän kutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.
Mies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin, vaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja sitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin pikimustat ja tuliset — korea poika! Toiset kertoivat hänessä virtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän koivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen viittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli savolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että murteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista maatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.
— Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.
— Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja uhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat pyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia näkyi selällä.
— Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?
— Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.