— Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari, siksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. — Kenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja viljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän kääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:
— Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin — hae aamulla valtakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!
Siihen rantaäyräälle oli keräytynyt aika paljon kylän väkeä ja sotilaita tätä maihintuloa katselemaan ja Pietari Longström oli nyt siellä kaikkien ihailun kohteena. Hän kulki siellä parvesta parveen vilpittömästi iloiten menestyksestään ja esimiehensä suosiosta, tervehti reippaasti tuttaviaan upseereita ja sotilaita, jotka olivat tulleet häntä onnittelemaan, ja purki nuortean riemunsa ilmoille. Seisoipa väkijoukossa noin nelitoistavuotias, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen tyttökin, sievä typykkä katsellen ihailevin, loistavin silmin reipasta, voitokkaana palannutta upseeria. Pietari tervehti ohimennen häntäkin, pyöräytti tyttöä keveästi uumalta ja virkahti nauraen:
— Kas siinähän onkin sotapojan morsian! Mikä nimesi?
— Sesilia…
— Se sopii. Kun tuon tänne seuraavan lastin, tuon sulle, Sesilia, kihlalahjat…
Hän nauroi itse tuolle lupaukselleen poikamaisesti ja herttaisesti, ja mustat silmät kimalsivat.
* * * * *
Mutta suomalaisten vartijain oli poistuttava Uuraansalmesta, jonka venäläiset pian valtasivat, eikä Longströmkään ehtinyt tuoda sieltä uutta kaappauslastia Virolahdelle, — armeijan oli vihdoin vetäydyttävä Vehkalahden varustuksiltaankin.
Nierothin kuoltua oli ylipäälliköksi tullut taas kelvoton Lybecker, joka suunnitteli suuria, mutta ei saanut pientäkään aikaan. Kesällä 1712 hän oli peräyttänyt Suomen armeijan Kymijoen taa, ja sinne sitten jäätiin.