Vanhoilta ajoilta oli Ruotsissa ja Suomessakin se käsitys yleinen, että jos Viipuri joskus menetettäisiin, voidaan Suomea toki aina Kymijoella puolustaa. Eikä vihollinen nyt yrittänytkään hyökätä joen yli.
Mutta tsaari Pietari olikin tehnyt toisenlaisen suunnitelman. Hän oli talven ja kevään kuluessa rakennuttanut paljon noita latteapohjaisia, matalassa uivia ja airoilla soudettavia kuljetuslaivoja, jotka hän nyt pani Uuraansalmesta lipumaan saariston sisäpuolitse länteen päin, ja eräänä syyskuun päivänä lennähti Lybeckerille Ahvenkoskelle sanoma, että venäläisiä laivoja liikkui Kymijoen suulla; ne olivat sen länsirannalta jo vallanneet ruotsalaisen muonalaivan. Ruotsin laivasto, joka purjehti Suomenlahdella, ei niistä tiennyt eikä syväkulkuisena mahtanut niille mitään.
Lybeckerille tuli hätä käteen. Vihollisen pääsy joen länsirannalle oli koetettava estää, oli torjuttava niiden maihinnousuhankkeet, mutta miten?
— Lähetetään Longström osastoineen jokisuulle saapuvia ahdistelemaan, kehottivat levottoman ylipäällikön neuvonantajat.
— Olisiko siitä apua?
— Hän on tottunut tällaisiin meriseikkailuihin, hän voi ehkä pelottaa hyökkääjät pakoon..
— Lähteköön, koettakoon…!
Pietari olikin nyt armeijan mukana peräytynyt ja lepäillyt kyllästymiseen asti ja ryhtyi sen vuoksi täydellä innolla tarjottuun tehtävään. Hän sai satasen miestä ja pari tykkiä oman osastonsa lisäksi, painui rannikolle, hankki itselleen siellä veneitä ja lähti tiedustelemaan vihollisen liikkeitä. Ruotsalaisen muonalaivan vienyt kaleeri oli palannut takaisin itään päin ja kadonnut sille tielleen. He tulevat kyllä takaisin kerran makuun päästyään, päätteli Pietari ja menetteli sen mukaan. Hän valikoi itselleen sopivan vartiopaikan eräässä niistä Kyminsuun saarista, joihin toista sataa vuotta myöhemmin Kotkan kaupunki syntyi — siitä hän saattoi hallita jokisuuta. Asetti sinne tykkinsä, sijoitti miehensä piilopaikkaan lepäämään ja tähysteli valppaasti.
Ei näkynyt mitään. Autiot olivat rannat, joiden vihantaan lehtimetsään syksy jo rupesi keltaansa sirottamaan, selät ja salmet olivat kuin kuolleet. Pietaria rupesi jo huolettamaan, että ehkä venäläiset laskevatkin maihin vielä lännempänä, jossakin Pyhtään rannikolla.
Mutta niitä miettiessään loivalla rantakalliolla hänen päätään alkoi huimata… Oliko se näköhäiriö vai mikä… lehto tuolla loitommalla koillisessa salmessa liikkui! Hän tähysti suu ammollaan: saari siellä todella liikkui ja läheni…, ja jo toinen ja kolmas!