Keväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä Länsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala metsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö määräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä ilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä ainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat, tuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi epäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen oli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos kivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä julmemmin jokaisen kavaltajan…
Kesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä armeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut mitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa kotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli ketään omaisista hengissä.
Ilokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja hävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä rintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin kotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa Pietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli jo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria palkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.
Täällä hän sai kuulla, että Savon vanha linna vielä oli suomalaisten käsissä — siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon Savon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa piiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä ruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen varustus.
Longström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli Keski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden kanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä venäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu; Pietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka kuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua Lappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen lastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla ja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.
— Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka nyt kuten aina kulki hänen matkassaan. — Ja mitäpä sinun hyödyttää antaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa kuitenkin ilmaiseksi.
— Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin voin.
— Luuletko maineesi siitä paranevan — yhtä mustana nyt kuitenkin kuin muutkin kivekkäät.
— Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!
Saaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo piiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä viidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat ympäristöä.