— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva amiraali ääneensä.
Niilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas ja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt Pohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli kuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen reipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana Ranskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden kuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa tämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan voittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti voimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin tilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista saarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne oli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei ollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina päivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.
— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. — Vihollinen voi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!
Roteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa hälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin kannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.
— Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. — Ankkurit ylös!
— Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran ivallisesti.
— Purjehdimmeko vihollista vastaan?
— Eiköhän ole parempi odottaa tässä.
— Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!
Näistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa mieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli välttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua siihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin esille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet sidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla laivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari suurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta hyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen kaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei näkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä, ja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn touhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo selvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen. Lippulaivan, "Elefantin", mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä, että Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat päivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, — ne kasvavat ja lähenevät rannikkoa pitkin.