— Nyt juuri — kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes hetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden selän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse Lapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten nopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin näyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille, kuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme, iskisimme…! Mutta ei… me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin jaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja häpeään.
Hän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon nostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain paikoillaan — tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut taivaalle.
Tätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta — siinä olivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät. Nämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit — heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin laivastolle, jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä maan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja tuhon päiviä.
Tässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan kamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin maajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä. Ruotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas, joiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei sodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari Pietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan suuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja avulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin ja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla Suomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin aina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain vihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä Suomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut Suomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli hävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä Hankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun asti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta varten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu merkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä muodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa esiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla Ruotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja menestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää Hankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut laivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin, mutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut pakko peräytyä.
Vihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen Suomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön: rakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen miehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli 3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo saaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan Hankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki seurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat todella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali Wattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan vähäinen laivasto-osasto — 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa — antamaan noille "oiustajille" asiaankuuluvat tervetuliaiset.
Tällä matkalla Ehrenskiöld nyt oli, kun hän osastoineen joutui Riilahden selällä tyveneen, josta ei päässyt mihinkään. Ruotsin laivastossa oli näihin aikoihin miltei yksinomaan purjelaivoja, uudemman ajan sotataito oli näet hylännyt vanhanaikaiset soudettavat kaleerilaivat kömpelöinä ja miesten voimaa liiaksi kysyvinä. Mutta tsaari Pietari oli kuitenkin rakennuttanut itselleen etupäässä juuri näitä viimeksimainittuja — hänellä ei ollut miehistä puutetta! — ja siten venäläiset laivat pääsivät suurelta osalta kulkemaan tyvenelläkin. Mutta tällainen jatkuva tuulettomuus oli kuitenkin ylen harvinainen tapaus — oli kuin tuulten herra olisi sen ihan Ruotsin laivaston kiusaksi ja sen toiminnan tyrehdyttämiseksi säätänyt näiksi heinäkuun päiviksi.
Ehrenskiöld oli toki soutuveneiden välityksellä ja lippumerkein viestiyhteydessä päälaivastonsa kanssa, joka nyt oli yhtä täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna pysähtynyt vartiopaikalleen ulkomerelle Hangon kohdalle, ja täältä rupesi pian saapumaan uusia jobinposteja. Venäläiset olivat päättäneet käyttää heille erityisen suotuisia sääsuhteita hyväkseen. Tsaari itse, joka oli majaillut Tallinnassa, oli muutamia päiviä sitten saapunut sieltä Apraksinin laivastoon Porkkalan tienoille ja nähtävästi valanut taas uutta intoa miehiinsä. Koko venäläinen laivasto, johon kuului 180 alusta ja 20.000 miestä, oli lähtenyt tuulettoman sään aikana soutamaan Hankoniemen ohitse länteen päin. Se kulki hitaasti mutta varmasti eteenpäin.
Vihoviimeinen kiusan hetki se oli tuolle suurelle ja verrattain voimakkaalle Ruotsin päälaivastolle. Sen täytyi melkein vierestä katsella, kuinka venäläinen laiva toisensa perästä hiipi rannikkoa pitkin ja kuinka ne sitten pitkänä jonona soutivat ruotsalaisten tykkien ohitse, sylkäisten kuin ilkkuakseen silloin tällöin vain muutaman laukauksen merellä vartioivia, paikoilleen tuomittuja purjelaivoja vastaan, jotka eivät päässeet liikkeelle estämään tuota ärsyttävää hanhenmarssia. Amiraali Wattrang oli koettanut soutuveneillä hinata edes muutamia laivojaan tykinkantaman päähän kurittaakseen noita kulkijoita, mutta se oli ollut kovin hidasta ja vaivalloista hommaa — ainoastaan pari kaleeria hän siten oli saanut ammutuksi upoksiin.
Mutta nyt läheni koko tuo satakeulainen ja tuhatairoinen Hangon kiertänyt vihollislaivasto sota-orjain soutamana esteettömästi niitä Riilahden vesiä, joihin Ehrenskiöld pienellä osastollaan oli pakosta pysähtynyt tuulta odottamaan — ja sen saattoi heti arvata, mikä kohtalo tätä heikkoa osastoa siinä nyt odotti! Sen tiesi tuo päivänpolttama merikarhu, joka kärsimättömänä lippulaivansa "Elefantin" tervakantta mittaili, ja hän tähysti yhä uudelleen seesteiseen avaruuteen, nousisiko sieltä pientäkään pilvenlonkaa, joka vielä viime hetkessä ennustaisi tuulta, vapautumista ja toiminnan mahdollisuutta.
Ei noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka rajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva aurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän, mutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta yrittää mitään.