Kun päälliköt nousivat kajuutasta kannelle näitä ratkaisevia päätöksiään toteuttamaan, oli venäläisiä laivoja jo kerääntynyt eteläiselle taivaanrannalle loppumaton jono, ja uusia näkyi yhä olevan tulossa; ne peittivät harmajana vyöhykkeenä koko suvisen näköpiirin. Toistaiseksi ne näyttivät laskeneen ankkurin, jääneet odottamaan toisiaan ja huokaisemaan alkavaa työtään varten. Mutta toisenkin seikan kannen alta nousseet miehet ympärilleen silmäillessään huomasivat. Idästä, maan puolelta, oli taivaalle nousemassa hallava pilvi ja loitompana selällä näkyi meren vihertävässä, lasinkirkkaassa kalvossa tummahtavia juovia. Olisikohan puolelta päivin maatuuli todella heräämässä, nousisikohan lopultakin sen verran vihuria, että saisi levittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse tai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka silloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin kujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku sittenkin mieluisampaa — ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina tarjolla…
— Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet miehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina silmää toisilleen:
— Ehkä sieltä tulee jotakin!
Mutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat, maatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle asti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua kirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet luhistuivat alkuunsa.
Mutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä pelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo saaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan. Eteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan ja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä verkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten soutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden kahdeksan laivan eteen ja sitten — hyökätäkseen.
Ehrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn taisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä. Kaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä komentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina, tehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan hyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.
Mutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät leveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä kovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen soutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.
— Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään ja hymähtivät.
Niin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa tarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska suomalaisten asema oli toivoton.
— Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti pikkualuksestaan "Elefantin" kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld ryhdikkäänä seisoi. — Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!