— Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa, murahti Ehrenskiöld heti.
— Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän, jatkoi airut. — Saatte kunnialliset ehdot.
— Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla äänellä. — Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.
— Vastaatte siis kieltävästi?
— Niin, ja vastaamme tulella!
Soutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin kaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.
Niiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta kaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.
Pursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi Niilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta "Elefanttinsa" kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää sananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan käsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä tuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita isiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi tai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai sittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan, jotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen tieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi olevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.
— Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä seistessään. — Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän soturin ja karoliinin tapaan!
Reippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä alipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen avaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti tähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta jättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan laivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin viimeinen tykki on lauennut!