Siitä väiteltiin taas kerran kevään alussa Turun sillalla. Minä olin nuori ja tulinen, puolustin nousua perivihollista vastaan vaikkapa kaikki kuoltaisiin… viittasin, sen vielä muistan, Horatiuksen sanoihin:
Dulce et decorum est Pro patria mori…
— Mutta minua pilkattiin, jatkoi rovasti hiukan kiihtyneenä. — Ketä minun kuolemani muka hyödyttäisi, kysyttiin. Noilla runosäkeillä veisin kidutukseen ja surmaan joukon muitakin. Enhän sitä paitsi saisi ketään "nostatetuksi", ja Turussahan toki itsekin nyrkkiä heristelin.
— Tuo pilkka minuun pisti, mutta huomasin samalla, että siinä oli paljon tottakin. Minulla oli luvut kesken, olin varaton poika, — mutta mitä luvuista, mitä viroista, jos koko isänmaa sortuu vainolaisen jalkoihin, kun se ei edes ponnistelekaan pelastuakseen. Korvani soivat, Turun kadut polttelivat jalkojani… Vihollinen oli äsken ottanut haltuunsa Hämeenlinnan, josta Suomen armeija taas oli luopunut. Oli vain ajan kysymys, milloin se on Turussa ja milloin minäkin joudun vihollista kumartelemaan… Eräänä kevätaamuna viskasin päättävästi vanhan teinirepun selkääni ja lähdin kävelemään Turusta Satakunnan tietä pitkin.
— En tiennyt minne kävelisin, mihin ryhtyisin, mutta sisu ei antanut periksi, jotakin minun täytyi yrittää. Vaistomaisesti pyrin kotipuoleeni Pohjanmaalle. En voinut uskoa, että tämän seudun kansa, joka sata vuotta sitten oli noussut nuijakapinaan suistaakseen sortajaa ja jonka venäläisvihan hyvästi tunsin, alistuisi yhtä raukkamaisesti ikeeseen kuin maan muu väestö. Paljon en tosin luottanut omaan kykyyni kansan nostattajana, olinhan asetoimiin ja sota-asioihin aivan harjaantumaton, mutta mukana halusin olla kotiseutuani puolustamassa, vaikkapa sinne kaatuisinkin.
— Kotipuolessani täällä Ilmajoella tapasin sitten paljon hengenheimolaisia, minun ei tosiaankaan tarvinnut kiihotuspuheita sepitellä. Jonkin viikon kotitalossa viivyttyäni — se on nyt, kuten tiedätte, maan tasalle hävitetty — lähdin veljeni Israelin kanssa kiertelemään lähipitäjiin, Isojoelle, Kyröön ja Lapualle. Keskustelin miesten kanssa… he eivät tahtoneet taistelematta luovuttaa ainakaan omia kotejaan vainolaisille, sen näin heti. Nuijasodan aikainen veri kuohahteli vielä Pohjanmaan miehissä, toiminnan halua oli, valitettiin vain, ettei kelvoton armeija ryhtynyt mihinkään. Kysäisin silloin, eikö olisi meidän pistettävä toimeksi, ja se kysymys lankesi aina hedelmälliseen maahan. Kylissä ruvettiin kunnostamaan vanhoja karhupyssyjä, ja ennen pitkää ilmoittautui Ilmajoelle eri tahoilta nuoria miehiä, jotka kehottivat veljeäni ja minua järjestämään vapaajoukon kotiseudun puolustukseksi — siihen he olivat valmiit heti liittymään. Kävimme silloin siekailematta työhön, hankimme aseita Vaasasta ja mistä saimme ja hiihtokelin tultua (syksyllä 1713) keräydyimme Pohjanmaan etelärajalle maakuntaamme puolustamaan. Ilmajokelaisia oli kantajoukkomme, mutta paljon oli mukana muitakin vanhojen nuijamiesten pojanpojanpoikia.
— Suomen armeija oli, vihdoinkin kerran vastarintaa yritettyään, äsken kärsinyt tappion Pälkäneellä ja peräytyi nyt lamaantuneena ja hajanaisina parvina Hämeenkankaan yli Pohjanmaalle. Vihollinen oli kai sen kintereillä — tämä aavistus joudutti järjestäytymistämme. Aluksi ei vainolainen kuitenkaan saapunut kankaan yli koko joukollaan, vaan lähetti tänne kasakkaparviaan ja muita pienempiä osastojaan teitä ja tienoita tutkimaan, ryöstämään ja polttamaan. Mutta Pohjanmaalle nämä joukot eivät päässeet… Armeijastamme tosin ei ollut mitään apua, mutta talonpoikaisparvemme olivat joka tiellä vastassa ja antoivat hurjille kasakoille nopean kyydin takaisin. Kurikassa syttyi sitten kerran tavallista tuimempi taistelu vanhan Santavuoren tantereen lähistöllä. Venäläiset olivat silloin jo vallanneet Turunkin ja koko Länsi-Suomen ja tulivat nyt suurella joukolla Porin tietä Pohjanmaalle. Me emme tienneet tätä suuntaa varmistaa, vartioimme etupäässä Hämeenkankaan taholla. Mutta kun kuulimme venäläisten olevan rannikolta tulossa, riensimme pyrynä vastaan ja annoimme heille täällä niin kuumat tervetuliaiset, että he eivät Ilmajoelle sillä kertaa ehtineetkään. Sisukkaimmat heistä yrittivät tuossa Kurikan taistelussa kyllä vielä karauttaa tietä myöten eteenpäin, mutta me odotimme hiljaa tiensyrjän hangessa ja laukaisimme. Satoja kasakan ruumiita virui vielä seuraavana kesänä tien poskessa Kurikan kankaalla kuoppaamattomina…
Vanhaa rovastia näytti järkyttävän verinen muisto ja nuoria kuuntelijoitakin tuo kuvaus puistatti. Mutta he tahtoivat kumminkin kuulla enemmän ja haastoivat vaaria yhä kertomaan.
— Niin, sellaisissa kotiseudun puolustamiseksi käydyissä kahakoissa se talvi meni. Talonpoikia oli nyt joukkoomme kertynyt aika runsaasti, monta tuhatta miestä, mikä osoitti, että kyllä väkeä saatiin maanpuolustukseen, jos sitä vain oikeassa hengessä osattiin innostaa. Mutta helmikuussa venäläisten koko pääjoukko alkoi saapua tykistöineen ja kuormastoineen Pohjanmaalle, ja sitähän me partiomiehet emme jaksaneet pidättää. Teimme sille vain kiusaa minkä kerkesimme ja vartioimme tarmokkaasti syrjäteitä, niiden viereisiä kyliä puolustellen. Mutta Armfelt hankkiutui sillä välin taistelukuntoon järjestämällään armeijalla vastarintaan Isossakyrössä, ja kutsui meidätkin avukseen siihen ratkaisevaan taisteluun. Tottelimme käskyä, antauduimme hänen komentoonsa ja noin 3.000 talonpoikaa otti sitten osaa Napuen taisteluun…
Taas rovastivanhus keskeytti kertomuksensa ja hänen nuoret kuulijansa ymmärsivät liiankin hyvin syyn siihen. Karmeana ja tuoreena tarinana eli vielä kaikkien muistissa Napuen verinen päivä ja suomalaisen sotajoukon siellä kärsimä lopullinen tappio. Sen nimen mainitseminen jo herätti hirmun puistatuksia paikkakuntalaisissa. Vaalenneet pääkallot, särkyneet ja maahan vajonneet tykinlavetit, ruostuneet rautakuulat ja sinne tänne maahan pistetyt puiset hautaristit olivat näet vielä kyllin näkyviä muistomerkkejä siitä, mitä siellä 30 vuotta sitten, helmikuun 19. p:nä 1714, oli tapahtunut. Vanhan kirkkoherran ei tarvinnut siitä taistelusta kertoa.