Mutta hän tahtoi kumminkin nähtävästi nuorille kuulijoilleen muutamilla sanoilla puolustaa talonpoikaisjoukkoaan. Se ei Napuella väistynyt omalla sivustallaan, niin kuin päällystö oman kunniansa pelastamiseksi oli tahtonut myöhemmin uskotella. Se seisoi lujana metsän rinnassa ja torjui puolestaan kaikki hyökkäykset. Tuhon aiheutti ratsuväki, joka ei pystynyt torjumaan vihollisen kiertoliikettä, vaan taipui, horjui ja pakeni…
— Mutta senkin surunpäivän jälkimainingeissa, jatkoi rovasti, — oli meidän talonpoikaisjoukollamme, joka tosin nyt oli tuntuvasti pienentynyt, tärkeä tehtävä, vaikkei sitäkään sotahistoriassa muisteta. Armeijamme peräytyessä epäjärjestyksessä pohjoiseen päin näiden seutujen säikähtynyt, tyrmistynyt väestö, jonka kimppuun voitostaan humaltunut vihollinen surmaten ja hävittäen samosi, lähti kauhun valtaamana ja hajanaisena laumana pakenemaan perääntyvän armeijan mukana ja jäljessä. Syntyi ääretön sekasorto ja hämminki Pohjanmaan ainoilla käytettävissä olevilla talviteillä. Peräytyvät sotaväenosastot kaatoivat eteensä ahtautuneiden Vaasan porvarien ja muiden pakolaisten rekiä, joissa he lapsineen ja vähine tavaroineen koettivat henkensä hädässä päästä turvaan, tiepuoleen, kinoksiin, jopa pahoinpitelivätkin pakolaisraukkoja. Tykit tarttuivat nietoksiin, syntyi ruuhkia, joihin soturit ja pakolaiset pysähtyivät ja paleltuivat pääsemättä eteenpäin. Yön pimeässä ihmiset eksyivät toisistaan. Kasakat sillä välin ahdistivat takaapäin — sydäntävihlovat hätähuudot kaikuivat pakkassäässä talvisilla taipaleilla…
— Talonpoikaiset suksimiehemme pystyivät vain eteenpäin ryntääviä vihollisjoukkoja pysähdyttämään ja pidättämään. Kaadoimme murroksia tiepuoleen, asetuimme niiden taa ja annoimme etujoukkona karauttaville kasakoille lyijyä. He pysähtyivät silloin, peräytyivät, odottivat lisäväkeä ja kävivät varovaisemmiksi, ja sillä välin ruuhkat pääsivät kauempana purkautumaan. Monta vihollisen kuormaakin me niinä viikkoina sieppasimme itsellemme ja pakolaisille eväiksi, mutta vähänpä se auttoi siinä yleisessä surkeudessa. Pohjanmaakin joutui vainolaiselle, emme voineet sitä pelastaa. Ja monesti mietin jäljestäpäin, olivatko nuo turkulaiset vastaväittäjäni ehkä sittenkin oikeassa. Mutta tuntoni mukaan olin koettanut tehdä parhaani isänmaaraukan pelastamiseksi.
— Sellainen oli osuuteni isonvihan sotatapauksiin, virkkoi vanha rovasti lopuksi vaatimattomasti ja näytti tahtovan lopettaa kertomuksensa siihen. Mutta hänen nuoret kuulijansa eivät vielä olleet saaneet tarpeekseen — he odottivat lisää. Ja Elisa-neiti virkkoikin tuokion kuluttua:
— Mutta olittehan senkin jälkeen, isä, taisteluissa mukana, olitte monta vuotta. Kertokaa siitäkin.
— Siitä ei ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Pakko oli jatkaa, kun kerran sotapoluille olin antautunut, kun olin venäläisten henkipatoksi julistama ja kun aseveikkoja yhä oli matkassa. Täytyi partioida, pakoilla ja taistella. Kun vihollinen valtasi Pohjanmaan rannikon Kemijokea myöten, vetäydyin sisämaahan, elin piilopirteissä, lähdin sieltä käsin ehtimiseen ahdistamaan venäläisten varastoja auttaakseni hätääntyneitä ja koettaakseni pitää talonpoikain mielet virkeinä. Eihän siinä auttanut heittäytyä hankeen ja kuolla. Varsinaisena sissinä en koskaan armeijaa palvellut, minulla ei ollut mitään jalkarakuunan valtakirjaa enkä pelkästään murhatakseni tehnyt retkiä vihollisten selkäpuolelle. Taistelin veljeni rinnalla talonpoikain johtajana, kunnes Israel-veli eräässä kahakassa kaatui. Siunasin hänen hautansa salolle — sitä hautapaikkaa en ole sen jälkeen löytänyt. Sitten liikuin yksin. Koetin Oulun seuduilla vielä kerran järjestää metsissä lymyilevät talonpojat suuremmaksi yhtenäiseksi joukoksi, joka armeijamme vetäydyttyä kokonaan Ruotsin puolelle vapauttaisi sen osan Pohjanmaata, jossa venäläisillä oli verrattain vähän väkeä. Ja meidän onnistuikin vuosina 1715-16 aika-ajoin puhdistaa suuri osa Pohjois- ja Keski-Pohjanmaata venäläisistä, olimmepa tavallaan siellä pitkät ajat isäntinä ja monet pakolaiset palasivat jo meidän turvissa takaisin maitaan viljelemään.
Mutta sitten venäläiset lähettivät taas vielä suurempia voimia vastaamme. Meidän oli silloin taas väistyttävä, hajaannuttava, ja eräässä ottelussa sain haavan — arvenhan olette monesti nähneet olkapäässäni — ja jouduin venäläisten vangiksi. Siihen soturiurani päättyi.
— Kuinka se vangiksijoutuminen tapahtui, isä? kysyi henkeään pidättäen perheen nuorin vesa.
— Sellainen tapahtuu sodassa vallan juohevasti, lapseni, hymähti ukko herttaisesti. — Oli pakkaspäivä. Joukkomme oli peräytymässä valtatieltä salolle. Olimme viivähtäneet eräässä vielä asutussa talossa, josta väki kuitenkin kuultuaan vihollisten taas palanneen näille main hankkiutui piilopirteille. Perheen vähät tavarat oli jo sälytetty kelkkaan, kun nähtiin kasakkain lähestyvän taloa. Antaaksemme hätääntyneelle talonväelle tilaisuuden päästä edes metsän peittoon, me pyssymiehet jäimme hetkeksi hyökkääjiä torjumaan, vaikka meitä olikin vähemmän. Ammuimme rakennusten suojasta ja pysäytimme todellakin kasakat. Mutta siirtyessäni parempaan väijymispaikkaan sain olkaani luodin ja kaaduin. Käskin nyt miesteni hiihtää salolle ja jäin itse maahan makaamaan. Eikä ollut henkeni silloin monen äyrin hintainen — joko peri sen pakkanen tai kasakka. Mutta mikä lie mennyt vihollisiin sillä kertaa, he luulivat kai saaneensa tavallista paremman saaliin. He raastoivat minut mukaansa, veivät ensiksi Vaasaan hoidettavaksi ja sitten Turun linnaan tutkittavaksi. Ne olivat kärsimysten ja nöyryytysten viikkoja nuo, ihme oli, etten silloin sortunut. Mutta raskainta kaikesta oli sittenkin se, että venäläiset myöhemmin, kuten tiedätte, pakottivat minut Turussa kirjurintöihinsä — siis palvelukseensa, jota välttääkseni juuri olin neljä vuotta sitten Turusta retkilleni lähtenyt.
— Mutta kohtelihan ruhtinas Galitzin sinua hyvin, sen olet myöntänyt, virkkoi taas Elisa-neiti saadakseen isänsä vieläkin kertomaan.