— Niin, venäläisten ylipäällikkö koetti suostutella suomalaisia lukumiehiä puolelleen käyttääkseen heitä apunaan valloitettua maata hallitessaan. Olihan heidän saatava jonkinlainen järjestys maahan. Mutta hyvin puolinaista oli tuo suopeus. Kun en osoittanut heille tarpeeksi suurta uskollisuutta enkä kuuliaisuutta, kun koetin auttaa ahdistettuja maanmiehiäni taikka huomautin esimiehille heidän alaistensa tekemistä julmuuksista, suljettiin minut uudelleen tyrmään. Pääsin välillä vapaaksi, mutta minut vangittiin taas ja vietiin Pietariin, josta vasta sodan päätyttyä pääsin palaamaan. — Mutta sehän ei kuulu enää soturinmuistoihini, joita sinä, Elisa, minulta kyselit. Nuo sotamuistot, niin tuloksetonta kuin taisteluni lie ollutkin, — elävät kuitenkin mielessäni valoisina, kauniina kuvina, jota vastoin myöhemmät vankila- ja palvelusvuodet kaikkine nöyryytyksineen säilyvät muistissani usvaisina, hämäränomaisina painajaisunina.
Vanha rovasti oli lopetettuaan tarinansa noussut penkiltä ja seisoi nyt siinä kookkaana, ryhdikkäänä ja pystypäisenä. Nuori polvi saattoi vielä kuvitella, kuinka hän oli ollut uljas ja voimakas johtaessaan Pohjanmaan talonpoikia vihollista vastaan. Niinpä perheen nuorin vesa vielä kysäisikin:
— Etkö halunnut jäädä sotaväkeen, isä, kun vapaaksi pääsit… Upseeriksi..? Olithan jo päällikkö…?
— En, lapseni, sota oli lopussa, maa jälleen vapaa, vaikkakin pahasti silvottu ja runneltu. Ei, minä olen aina kammonnut sotaa ja verenvuodatusta — ainoastaan silloin kun isänmaa on hädässä eikä mitään muuta keinoa enää ole, on turvauduttava tuohon viimeiseen keinoon, aseeseen. Suokoon Jumala, ettei siihen Suomessa enää tarvitsisi turvautua samaan tapaan kuin isonvihan aikoina. Minä olen rauhan mies, lukumies, niin kuin oikein sanoit, Elisa; vain pakko teki minusta soturin, ja sellaisena koetin täyttää velvollisuuteni. Palasin oikealle alalleni, niin kuin talonpoikanikin palasivat aurojensa ääreen…
Pappilan perhe oli isän tarinaa kuunnellen jäänyt istumaan kukkivan tuomen alle pitkään, ei kukaan ollut huomannut ajan kulumista. Vasta kun rovasti viittasi taivaalle ja osoitti, että auringon kehrä oli jo ehtinyt kauas lännen puolelle, havahtui ruustinnakin omista, äänettömistä muistoistaan ja mietelmistään, läimäytti kätensä yhteen ja huudahti:
— Mutta, hyvänen aika, minullahan palaa päivällispaisti uunissa!
Santeri Ivalo
SUURIN SUOMALAINEN SEIKKAILIJA
TAPANI LÖFVING
Eräässä Hämeenlinnan vanhimman osan tornihuoneessa, valoisassa ja verrattain siistissä kamarissa, jota usein oli käytetty "parempain" vankien säilytyshuoneena, istui muutamana talvipäivänä 1742 lyhyenläntä, mutta lujatekoinen ja tanakka mies kapteenin puvussa katsellen ristikkojen välitse verestävin silmin ja vihan vääristämin kasvoin Vanajaveden lumiselle selälle. Hän istui liikahtamatta, tuijotti melkein tylsästi eteensä, mutta hänen harvapartainen leukansa värisi ja hänen hengityksensä läähätti — selvästi näkyi, että hänen sisässään kävi ankara aallokko.