Yhtäkkiä hän jymäytti luisevan nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen edessään, ja ärähti itsekseen:
— Niin pitkälle on nyt tässä maassa päästy, että Tapani Löfving on suljettu vankikoppiin! Isänmaalle vaarallisena miehenä, kavaltajana, venäläisten lahjomaksi epäiltynä…!
Hänen rintansa huohotti, mutta hän risti kätensä ja sai taas hurskaan rauhan ilmeen kasvoilleen.
— Älä salli Jumala, sinä, joka minua ennen sadoista vaaroista autoit ja pelastit, älä salli minun tässä nyt pakahtua katkeruuteeni tästä kiittämättömän maailman palkasta! Nykyisellä sukupolvella ei ole tietoa eikä käsitystä sen miehen teoista, ansioista eikä kärsimyksistä, jonka he ovat tyrmään sulkeneet, auta minua ymmärtämään heidän typeryytensä ja tärkeytensä…!
Mies ei kuitenkaan malttanut pysyä kauan siinä ristissä käsin. Rauhan ilme kaikkosi pian hänen kasvoiltaan, hän lähti lattialle kävelemään ja puheli edelleen itsekseen:
— Mitä kohtalon ivaa tämä sentään onkaan! Ruotsin hallitus antautuu uuteen sotaan Venäjää vastaan — se ei saanut kyllikseen 20 vuotta sitten! —, mutta sen tärkeimpiä toimenpiteitä silloin on, että juuri se mies, jonka työt ja ansiot viimeisen suuren vihan ajoilta ovat kuuluisimmat kaikista, jolla on tiedustelijana rajaton kokemus ja koeteltu taito, joka vieläkin voisi tehdä maalleen mitä parhaita palveluksia, juuri hänet vangitaan ja hänet häväistään. Voiko suurempaa sokeutta ajatella!
Pieni, luiseva mies päästi käheän naurun, katkeran ja ilkkuvan, käveli vielä tuokion lattialla suuttumustaan suitsuttaen ja istahti sitten taas miettimään.
Niin oli tosiaankin käynyt "hattujen sodan" toisen vuoden alussa, että isonvihan kuuluisa seikkailija ja ovelaksi tunnettu tiedustelija Tapani Löfving oli pidätetty silloisessa rajakaupungissa, Haminassa, syytettynä armeijalle aiheuttamastaan vahingosta sekä tuotu Hämeenlinnaan vankina säilytettäväksi, kunnes asia tarkemmin tutkittaisiin.
Tämä pidätys ei tuntunut kummalta kohtalon ivalta ainoastaan Tapanista itsestään, vaan monesta muustakin, joka tunsi hänen lukuisat, edellisen sodan aikaiset palveluksensa maalleen ja vahingontekonsa viholliselle, hänen miltei lukemattomat kepposensa, taistelunsa ja seikkailunsa venäläisten valtaamassa Suomessa. Mutta Löfvingin asia näytti nyt todellakin pahalta. Hän oli tosiaankin tässä uudessa sodassa aiheuttanut Ruotsin sotalaitokselle sekä vahinkoa että — ja varsinkin sen johdolle — häpeätä, eikä oltu selvillä, oliko hän, ovela mies, tehnyt sen taitamattomuudesta vaiko tahallaan.
Kun sodan puhjetessa kesällä 1741 Ruotsin ja Suomen sotavoimia koottiin rajalle ja venäläisetkin puolestaan lähtivät Viipurista liikkeelle länttä kohden, jo 53-vuotias Löfving eleli pienessä kapteenin puustellissaan Porvoon pitäjässä hiukan nyrpeänä sen johdosta, ettei hän mielestään ollut saanut tarpeeksi tunnustusta eikä palkkaa edellisessä suuressa sodassa suorittamistaan ansiokkaista teoista.