Löfving lähti asekutsun saatuaan vuoden 1742 alussa Haminaan, rajalle, tahtoen taas osoittaa kykyään ja taitoaan, ja hänet lähetettiinkin venäläisen ylipäällikön helmikuussa 1742 irtisanottua aselevon kokeneimpana vakoojana vihollisen puolelle tiedustelemaan sen varustuksia, liikkeitä ja aikeita. Hän liikkui siellä Viipuria myöten monenlaisissa valepuvuissa, niin kuin isonvihan aikoinakin, jolloin hän venäläisten valtaamassa Turussa tunkeutui ihan johtopaikoille asti, urkki, vaani, kyseli ja palasi sitten Haminaan kertomaan, että vihollisen pääsotaliike, hyökkäys Haminaa vastaan, oli odotettavissa aivan heti, ehkä päivän parin perästä.
Juuri tämä tieto oli aiheuttanut ruotsalaisten esikunnassa ja koko sotajoukossa pakokauhun. Ei ollut varustauduttu vastaanottamaan venäläisten päähyökkäystä nyt aselevon jälkeen Haminaan, sillä puolustusasemat eivät siellä olleet kyllin lujat. Ja niin pantiin armeija suin päin perääntymään Haminasta. Siellä poltettiin ja räjäytettiin varustuksia ja varastojakin, oltiinpa vähällä polttaa laivastokin ja koko linnoitus, ja itse peräytyminen Kymijokea kohden suoritettiin sekasortoisen pelon vallassa.
Mutta venäläisten hyökkäystä Haminaan ei kuulunutkaan; ja muutamain päiväin perästä kävi selville, etteivät he ilmeisesti olleet aikoneetkaan tällä kertaa hyökätä Haminaan, vaan että he päinvastoin keskittivät joukkojaan pohjoisemmaksi, josta Ruotsin sodanjohto jo tällä välin oli ehtinyt vähentää väkeään.
Suuttumus ja häpeä sai nyt ruotsalaisen ylijohdon valtoihinsa. Löfvingiä syytettiin muiden vikapäiden ohella tästä harmillisesta kolttosesta. Kysyttiin, oliko hän sen tahallaan aiheuttanut, ehkä venäläisten Viipurissa lahjomana — tiedettiinhän, että hän oli palkkansa pienuuden tähden kauan kantanut nurjaa mieltä esivaltaansa vastaan ja kerran jo pyytänyt lupaa saada muuttaa maasta pois venäläiselle alueelle, Viroon… Mies napattiin kiinni.
Mitään vilppiä ei nähtävästi ollut Löfvingin tiedonannoissa, hän oli kertonut kokemansa ja kuulemansa hyvässä uskossa, oli kaiketi vain antanut vetää itseään nenästä. Hänen isonvihan aikainen tiedustelutaitonsa oli nähtävästi jo vanhentunut, hän oli udellut uutisia upseereilta ja muilta, jotka eivät sodanjohdon suunnitelmia tunteneet, joille ehkä tahallaan oli annettu väärät tiedot. Ukko Löfving oli uskonut…
Nyt hän istui linnassa ja hautoi näitä harmeja mielessään. Eihän hän ihan sisimmässään voinut kieltää, että hänelle herkkäuskoisuudessaan tällä kertaa oli tullut erehdys, mutta hän kiisti omissakin mietteissään tämän ja todisteli, että kaikki merkit viittasivat Haminaan, ehkä ryssät olivat sitten viime hetkessä muuttaneet mielensä… Mutta yleensä hänen ajatuksensa eivät tässä kysymyksessä pitempään viipyneet. Sodanjohto tahtoi tässä vain sysätä oman hätiköimisensä hänen niskoilleen, päätteli Löfving, ja siinä oli varmaan paljon tottakin. Hän hautoi kuitenkin etupäässä sitä loukkausta ja häväistystä, joka hänelle, vanhalle karoliinille ja ihaillulle partiosankarille, nyt oli tehty. Hän näki tässä vain tylyä kiittämättömyyttä ja typeryyttä, huutavaa vääryyttä!
Tapanilla oli korkea käsitys omista, isonvihan aikaisista ansioistaan, ja se käsitys oli hänessä näiden kahdenkymmenen rauhanvuoden varrella, jolloin hänen teoistaan ja retkistään kaikkialla koko valtakunnassa oli ihaillen kerrottu, entisestään voimistunut. Jokaisesta seikkailusta oli kasvanut suurtyö ja jokaisesta voitetusta vastuksesta neronteko, ja hän kuvitteli joskus tosiaankin olevansa oikeastaan isonvihan ainoa varsinainen sankari.
Näistä seikkailuistaan hän oli vuosien varrella jo kirjoittanut muistiinpanoja, päiväkirjan tapaisia kuvauksia, joita hän oli paikka paikoin kaunistellut ja paisutellut. Mielensä kiihkossa ja kärsimäänsä vääryyttä korostaakseen oli Löfving, joka oli saanut tuoda arkkunsa vankilaan, kaivanut muistiinpanonsa sieltä esille ja hän otti nuo paperinsa nytkin pöytälaatikosta ruveten niitä taaskin selailemaan. Niitä oli monenlaisia, sekä sellaisia, joita hän oli itse tapausten aikana metsien kätköissä tai pimeissä pirteissä kirjoittanut, että toisia, joita hän myöhemmin oli muistinsa mukaan kyhännyt, mutta yhtä arvokkaita ja rakkaita ne nyt olivat hänelle kaikki.
— Näitä tekoja ja kärsimyksiä ei nykypolvi muista eikä tahdo muistaa. Se on vain valmis heittämään Tapani Löfvingin tunkiolle. Näin hän papereitaan lehteillessään kiivaili ja hänen sappensa kuohahti uudelleen. — Mutta lähdepäs sinä nykypolven mies niitä temppuja suorittamaan, yritä yhtäkään sadasta, niin olet kohta hätää kärsimässä.
Yksinäisen vangin näitä ainaisia ajatuksiaan hautoessa huoneeseen astui vartija, ontuva, harmaaviiksinen sotavanhus kantaen vangille aterian. Vartija oli vanha karoliini hänkin ja monessa suhteessa hänen mielialansa kävivät yhteen vangitun kapteenin ajatusten kanssa: Ei tästä nykypolvesta eikä sen sodankäynnistä ollut mihinkään, se oli velttoa ja saamatonta sukua… ja itse tämä sotakin… pehmeää lapsenleikkiä, joutavaa vätystelyä se oli siihen entiseen ryminään verrattuna.