— Sinäpä sen sanoit, virkahti Löfving, vartijan kerrottua uusimmista sotauutisista ja lausuttua niiden johdosta murhaavan arvostelunsa. — Näillä miehillä ei ole sitä sisua, jota oli Kaarle-kuninkaan kasvateilla, ei sitä miehuutta eikä kestävyyttä. Katselin tässä juuri vanhoja papereitani… tuossakin muistiinpano siitä, miten viholliset kuljettivat minua kaksikymmenvuotiaana poikasena Lieksasta, Karjalan rajakapteenin maatilalta, vankinaan. Juoksepas sinä nykyajan uros melkein alasti päiväkausia käsistäsi kytkettynä kasakkahevosen perässä, ja säilytä sittenkin tarmosi ja malttisi niin, että vielä kykenet pelastumistasi ajattelemaan. Pakenepas lukitusta aitasta, jonka ympärillä kokonainen komppania vartioi, pakene kasakkaparven takaa-ajamana ja surmaa heitä henkipattona ollessasi. Mistä otat nyt samantapaisen miehen. Hä?
— Ei näistä nykyisistä ole mihinkään, myönsi vartija.
— Ei. Ja se oli kuitenkin ihan ensimmäinen tulikokeeni suuren sodan alussa, sen jälkeenhän siinä vasta mies miehistyi ja hammas karkeni. — Löfving selaili edelleen kellastuneita lehtiään unohtaen höyryävän rokan siihen pöydän kulmalle.
— Kuulehan vielä, — tämä seikkailu sattui muuten juuri näillä Hämeenlinnan mailla, tästä vähän Helsinkiin päin. Piti ottaa selko, paljonko rannikolta päin oli venäläisiä tulossa meidän täällä majailevia joukkoja vastaan. Hiivipäs heidän keskelleen, makaa riihen parvella maantien vieressä ja lue miehet ja hevoset ja tykit, ja jää sitten sinne, kun ryssän joukko tekee yöleirinsä samaan riiheen ja sen ympärille. Puhkaise yöllä katto ulos päästäksesi, kapua alas, tapa pari vartijaa ja pakene vihollisleiristä tietoinesi ja saaliinesi omiesi luo. Monessako on nykyisin sama mielevyys ja miehuus?
Vanha vartija oli jäänyt vankinsa huoneeseen juttelemaan — ei näkynyt hänellä olevan erityistä kiirettä — ja kuunteli nyt mielenkiinnolla, miten Löfving purki sisuaan ja kertoi jännittäviä katkelmiaan menneiltä vuosilta. Uunin pankolle istahtanut tuuheaviiksinen vartijavanhus vain väliin heitti lomaan jonkin kysymyksen tai myöntävän tai ihailevan huudahduksen. Tapani jatkoi kerran lämpenemään päästyään noita rakkaita, joskin raskaita muistelmiaan:
— Entäs sitten seikkailuni Ahvenanmaalla, jossa ihan yksin saatoin venäläiset aivan sekasortoiseen tilaan. Vai makaisitko sinä vuorokauden pakkasessa likomärkänä jäisellä kallionkielekkeellä, jossa satakunta, ei, tuhat vihollista pyssymiestä näkee sinun olevan ja ampuu sinua kuin maalitaulua sekä kaikin keinoin ahdistelee! Siitä piti sitten kahlata peninkulma, pari, vertavuotavin, paleltunein jaloin — näillä samoilla sorkilla — aavan merenselän poikki, kengät takaperin jaloissa, että kasakka eksyisi… Eikä se eksynyt…
— Se on kuin satua, myönsi vartija kuunnellen ihastuneena kertomusta.
— Niin on kuin satua, mutta se oli sittenkin vakavaa todellisuutta. Ja piiloile sitten päiväkausia autiolla luodolla nälkäisenä uskaltamatta mennä ihmisten ilmoille, — jos menet, olet taas satimessa. Yliluonnollista ponnistusta sellaisia kestäneeltä mieheltä vaadittiin, ja se mies olin minä.
Tapani kiihtyi omista kertomuksistaan; nuo taistelujen ja jännittäväin vaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat. Mutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle puhumaan:
— On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? — Oliko hyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten muonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne omalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren kuljetuslaivan… Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren venäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain eräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta, jolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa perästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja valtasin laukun… Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, — mereen upposivat —, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.