— Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin tarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.
— Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin loppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina valepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin aterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja hankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan nimismiehen tallinyliseltä… Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron, niitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista ainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.
Pieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli jäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta lauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä korjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän toki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän varsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:
— Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa ovelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten Lundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani — se oli juuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti, taputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia. Ja Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä suosituksia ja ylensivät minut arvossa — entisestä puotipojasta ja rykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He ymmärsivät miehen arvon — nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät niin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään…!
Viimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti. Ja kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen katseessaan raju kiihko.
Vartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän ääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:
— Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä tyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.
— Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. — Mutta, Tapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua opettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut tunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan — heille selviää kyllä aikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen takaavat!
Hän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus kuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.
Yksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa ääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo päiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja saattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä lämmitti ja rohkaisi… Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin verratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin ovelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu. Ryssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja, teitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja usein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta oli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka suorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon tunnettu.